Oletko tyhmä?

Jos sinulla on ongelmia niissä asioissa, opettele sinäkin tyhmäksi!

Tapaan tänään kustantajan. Aion esittää hänelle kirjaidean. Älykkyyden mittaaminen on tuskastuttavan vaikeaa. Se edellyttää vakavia alan opintoja. Ainakin projektiivisten testien tulos on vain suuntaa antava. Myös nimitys on lisäksi harhaanjohtava. Ei ole olemassa ”älykkyyttä”. Älykäs ihminen ajattelee vaistomaisesti, että älykkyyden voisi mitata yksinkertaisesti kuin kuumeen tai veden lämpötilan. Kirjoissa väitetään muuta, mutta ihmiset eivät usko.

Luin tarkasti vielä kerran läpi, mitä eilen kirjoitin. Joku antoi ymmärtää, että kirjoituksessa leuhkittiin. Mielestäni kirjoitus oli erikoislaatuisen alkeellinen. Syy on hyvin selvä. En osaa alkuunkaan ohjelmointia enkä ohjelmien käyttöä. Minulla on jokin käsitys näistä taitoeroista, koska olin niin kauan töissä korkeakouluissa, joissa joka huoneessa oli hyvin lahjakkaita, paljon kursseja käyneitä ja kokeneita ihmisiä.

Turussa kaveri kerran kysyi, miten tulostetusta paperista saa ne viivat eli ruudut pois. Olin pannut merkille, että hän lähetti viestit ja kirjelappuset taulukkolaskentaohjelma Excelillä kirjoitettuna. Kun kerran kysyttiin, onnistuin kysäisemään sormella näyttäen, onko hän kokeillut tuota, siis tekstinkäsittelyohjelmaa. Ei ollut, siis Wordia, vai olisiko ollut Notepad. Toisella sormella osoitin valikkoa Näytä, josta voi klikata solut eli ruudut päälle ja pois. Se herätti ihmetystä. Kysyin, millä vehkeellä hän oli kirjoittanut väitöskirjansa. Remingtonilla. Mikäpä siinä.

Kysyin sukulaismieheltä kustannusliikkeiden käytäntöä. Vaikeaa ja vanhaa tekstiä ei skannata koneella. Kaupungissa on päteviä ihmisiä, jotka kirjottavat puhtaaksi eurolla liuska.

Tuo ratkaisi vanhan ongelman. Turhan usein joutuu skannaamisen jälkeen vaivalloiseen käsityöhön poistaessaan lukemattomia tavuviivoja, jotka ohjelma on tulkinnut väliviivoiksi eli siis kiinteiksi. Tekstissä esimerkiksi ’”jou-lukuu-si” näyttää vähän ikävältä.

Ennen työpaikoilla oli mikrotukihenkilöitä, jotka suorittivat henkeäsalpaavia temppuja seisovilta jaloiltaan. Lieneekö heidät nyt saneerattu maantielle?

Kirjaideani on ”Tyhmyyden käsikirja”. Yksinkertaisin tehtävin ja niihin liittyvillä pikku kertomuksilla lukija johdatellaan irrottautumaan haitallisista tottumuksista ja huomaa ennen pitkää tulevansa aikaisempaa paremmin toimeen seurassa kuin seurassa. Aion myös varoittaa puheessa tarpeettomista kirjaimista ja äänteistä, sellaisista kuin kee ja ree.

On olemassa Skepsis. Se on yhdistys, joka opettaa kriittisyyttä eikä halua niellä purematta mitä tahansa.

Siksi tarvittaisiin Höpsis. Aku Ankassa oli Barksin aikoina tarina, jossa pitkätukkainen kaupustelija julisti: ”Anna sinäkin höpsismin ratkaista ongelmasi.”

Menetelmään tarvittiin vain kolikko, ja Aku oli tietenkin alan miehenä kohta kokeilemassa. Kruuna, käännyn vasemmalle – klaava, käännyn oikealle.

Nähdäkseni kysymyksessä on dialektinen materialismi. Tunnen henkilöitä, jotka selvisivät siviilioikeuden isosta tentistä arpomalla. Kolikon sijasta tentissä voi heittää pyyhekumia. Kysymyksessä eivät olleet monivalintatehtävät, vaan puuteelliset tiedot.

Pilapiirtäjä Siné oli vallitsevien viisauksien vihollinen. Hän oli kovasti vasemmistolainen, kuten ranskassa kuului olla, siellä kun ei oikein tiedä, mikä on vasemmistolaisuutta. Jossain piirroksessa kiukkuinen duunari kantaa mielenosoituksessa kylttiä ”älykkyys on epäsolidaarista”.

Tämä oli se kansakoulussa oppimani asia, joka nyt palasi mieleen. Oppikoulusta ei jäänyt samanlaisia muistoja. Jos joku oli omin lupinsa etevä, hänet vain eristettiin joukosta. Asianomaisen tunsi ja ehkä edelleen tuntee välitunnilla koulun pihalta. Hän on se, joka seisoo seinän vieressä ja harjoittaa kengännauhojen tutkimusta aistinvaraisesti.

Tiedän mielettömän etevän IT-ihmeen, joka eräässäkin vaiheessa kävi suunnittelemassa Pentagonin pojille jotain sellaista, mihin näiden ymmärrys ei riittänyt. Muistan tuomarin, joka tuntui lukeneen ja ymmärtäneen kaiken. En ainakaan koskaan keksinyt kirjaa tai oikeustapausta, jota hän ei olisi jo tuntenut.

Molemmat saavuttivat mainetta koulupoikina. He aikailivat itsekseen luultavasti miettien ylivertaisia ajatuksia, ja edellisen tädit, viimeksi mainitun äiti, tulivat vasiten kotoa sitomaan nuoren etevikön kengännauhat. Varmasti he olisivat osanneet itsekin, mutta solmujen geometrinen topologia oli kiinnostavampaa. Matemaattinen solmu ei aukea itsestään. En tullut koskaan katsoneeksi, oliko heillä kengissä hyperboliset invariantit.

Kansakoulussa ja kuulemma peruskoulussa on rankaista ja kiusaamista vaativaa opettajan mielistelemistä ja porukan pettämistä, että tietää oikean vastauksen, kun opettaja kysyy.

Mielestäni on yksinomaan järkevää olla antautumatta sellaisiin tehtäviin, joissa tulee paljastaneeksi todellisen karvansa eli osaamattomuutensa ja heikot kykynsä. Pelkään pelejä. Shakkia pelasin viimeksi vuonna 1961. Hävisin kuin apina. Oli hauska katsoa, kun toiset pelasivat tammea, myllyä tai vaikka halmaa. Itse en uskaltautunut niihin. Tiedän ja uskon, että pokeri on ihmismielen suurenmoisimpia saavutuksia, mutta valitettavasti korttipelit eivät iske (paitsi pasianssit).

Jotkut etevät ihmiset harrastavat probleemeja. Kuuluisimmissa tiedelehdissä on usein jokin hyvin vaikea pähkinä. Jotkut hyökkäävät sellaisten kimppuun ja ratkaisevat ne! Tunnen ihmisen, joka on verraton sanaristikkojen osaaja ja tunsin toisen, joka oli suomen mestari bridgessä. En voi muuta kuin ihailla, oikeastaan edes ymmärtämättä. Lukiosta muistan, että matematiikan probleemat olivat hauskoja.

En pelaa. En kilpaile eli siis urheile. Nyt, tähän asti kirjoitettuani, vaistoan että olemme tässä jonkin syvällisen luonnevian tai sairasmíelisyyden partaalla.

Jutun kuva on kilpatehtävä tässä talossa asuneille. Mistä kuva?