Matso de la rotse

 Jalna-sarjan 16 sinistä nidettä eivät kiinnostaneet ketään, kun hylly oli purettu ja kirjat olivat lattialla. Kun sarja oli Kauhavalla kirjahyllyssä sopivalla korkeudella, kirjoittajan nimi Mazo de la Roche oli tuttu varhaisimmasta lapsuudesta ja jotkut niteiden nimet kuten ”Jalnan nuori Renny” askarruttivat, kun en yhtään ymmärtänyt. Varmaan äiti sitten selitti, että Jalna on kartano ja Renny oli joku Whiteoaksin suvun huithapeleista, jonka vaiheista sarjassa kerrottiin.

Se oli yllätys, että sarja siis oli englanninkielinen mutta kanadalainen. Kanadan kirjallisuus ei kai ole ollut täällä koskaan mikään kova juttu. Jalna oli kuitenkin aikansa suurimpia menestyksiä maailmalla – lähes 20 miljoonaa myytyä kirjaa eri kielillä, se näyttää olleen suuri menestys Suomessa, koska tämän jutun kuva (antikka.net) on viidennestä painoksesta, joka osoittaa, että WSOY menestyi tällä sarjalla todella hyvin, ja lähemmin katsellen huvittuu siitä, että suomalainen kustantaja oli todella tosissaan, koska viimeisten osien kääntäjinä on alan parhaita nimiä, sellaisia kuin Kai Kaila ja Eila Pennanen.

Otavan vastaus oli ollut jo ennen sotia ”Tuulen viemää”, jonka itse Maijaliisa Auterinen suomensi 1947-1948. Elokuvas oli tullut jo ennen sotia ja sen maine ja vaikutus oli suunnaton.

Maijaliisa, josta olen usein kertonut, oli Otavan naisista vahvin ja oppinein, maisterintutkinnon pääaine sanskriitti. Vaihdoimme joskus kirjelappuja latinaksi.

”Tuulen viemää” lienee ollut sivutyö, koska sotien jälkeen Otavan naiset ja heidän ystävättärensä, jotka olivat yleensä Helsingin yliopiston professoreita, niin kuin Maija Lehtonen, suomensivat vaikeimmat ranskan ja saksan kielellä julkaistut kirjat ja tyypillisesti sata Simenonia.

Tämän kirjoituksen kirjoitan kannattaakseen esittämääni mielipidettä yhdessä asiassa ja arvostellakseni tulkintaani toisessa asiassa.

Kansakunnat väärentävät itse itselleen historian, ja se työ jatkuu taukoamatta. Suomessa hyvä esimerkki on Aarno Karimon ”Kumpujen yöstä”, joka ainakin käsitettiin selvitykseksi Suomen kansan maineikkaasta menneisyydestä, vaikka laajan teossarjan ensimmäisenä silmään pistänyt piirre oli määrätietoinen tukeutuminen mielikuvitukseen ja sen ohella täysin perusteettomiin yleistyksiin.

Silloin juuri samalla tavalla kuin nyt ihmiset uskovat sen mitä haluavat uskoa. Tosiasioihin perustuvat väitteet sivuutetaan joko halveksien tai vaieten. Perinteinen, silloisen kielenkäytön mukaan porvarillinen historia, ei ollut juurikaan järjellisempää kuin silloin uudempi, ”tieteelliseen materialismiin” eli Moskovan kommunismiin perustunut tulkinta.

Jopa luin sen maailmanhistorian, jota kustannusliike Kansankulttuuri myi Yrjönkadulla. Kirja saattoi olla erilaisten puolueopistojen kurssikirja, ehkä myös Sirola-opiston. Pitäisi kysyä, jos asialla olisi jotain merkitystä.

Samaan kasaan panen oman suosikkini, ruotsalaisen Grimbergin ”Kansojen historian”, jossa ei erotu niinikään paljon suoranaisia perättömyyksiä mutta sitä enemmän tolkuttomia painotuksia. Ruotsi oli maapallon keskipiste ja koko maailman esikuva. Niinhän se tavallaan olikin, ajoittain.

Itseni kanssa olen eri mieltä siitä, että englanninkielinen toisen luokan kirjallisuus olisi jäänyt mm. poliittisista syistä lähes julkaisematta Suomessa menneinä vuosikymmeninä.

Tuo Jalna-sarja ja sen kanadalaisuus ainakin mietityttää. Kotihyllyssä oli samoissa WSOY:n sarjoissa julkaistuja brittiklassikkoja, mutta ne olivat ja ovat ensimmäisen luokan kirjallisuutta, siis sellaiset kuin Brontën sisarusten ja etenkin Jane Austenin teokset. Ne tunnettiin ja etenkin ”Humisevaa harjua” myös luettiin. Tuon romaanin merkitystä kuvaa sekin, että mm. Bunuel ohjasi siitä elokuvan Meksikossa 1954, Abismos de pasion.

”Tuulen viemää” oli ehkä ensimmäinen amerikkalainen bestseller Tom Sawyerin ja Setä Tuomon tuvan jälkeen.

Jalnan de la Roche, oikeastaan Roche vain, ja Tuulen viemän Margaret Mitchell olivat samanlaisia tapauksia. Kumpikin tuli tyhjästä ja julkaisi jymymenestyksen ja siinä kaikki. De la Roche eli vanhaksi ystävättärensä kanssa; suhteen luonteesta ei koskaan puhuttu. Tuulen viemää -romaanin kirjoittaja loi todellisuuteen perustumattoman Etelän perustyyppeineen. Hän jäi auton alle ja kuoli alle 50-vuotiaana. Nuorena hän oli ollut virkeä ihminen, erityisen kiinnostunut pornografiasta ja mm. Havelock Ellisin seksualiteettia koskevista mietteistä. Tulee toisin sanoen mieleen Edmund Wilson ja Algonquin-piiri.

Amerikkalaisen viihteen keskiluokkaisuus on kaupallisuutta. Tuulen viemää sisältää mielenkiintoisia vivahteita ja sielun nipistelyä, jollaiseen lajityypin jatkajat, kuten ”Peyton Place” eivät päässeet.

Amerikkalainen massaviihde, jonka nyt näyttää korvanneen englantilainen massaviihde, sai tutun tekopyhyyden kuorrutuksensa vasta sensuroidun elokuvan ja television myötä.

Suomessa ehkä juuri Jalna edusti sitä isojen tunteiden siistiä kirjallisuutta, jota ei paheksuttu ompeluseuroissakaan. Sarjaa tuntematta ja vailla vähintäkään aikomusta perehtyä siihen arvioisin, että se oli tätä opettajatar-kirjallisuutta, jonka vaikutus oli Suomessa vahva. Meillä oli omakin alan mestari, Hilja Valtonen, jota kai ei enää paljon muisteta. Ja nähdäkseni Kaari Utrio jatkoi etevästi Mitchellin jäljissä.

Olisiko olemassa parempaa esimerkkiä sukupuolittuneesta kirjallisuudesta? Ei ole tullut koskaan vastaan miestä, joka olisi ollut Jalnan suuri ihailija. Ne harvat miehet, jotka maailmansodiltaan ja muilta askareiltaan oikeasti lukivat romaanikirjoja, harrastivat sitten Thomas Mannia ja vastaavia.

Se muuten on Suomessakin huomattu hyvin, että vahvasti eroottisen yleisviihteen ensimmäinen perustyyppi oli Tarzan, apinain kuningas, joka juoksenteli vähissä vaatteissa studion takapihalle kyhätyssä aarniometsässä ja kanniskeli mukanaan ihania naisia, joista Maureen O’Sullivania ihailin suuresti jo pienenä, Johnny Weissmüllerin suuruuden aikana.