Kindle Suomeen

Luulin etten keksi edes oikukasta asiayhteyttä. Siellä Joensuussa oli eilen salissa ainakin kolmesataa ihmistä. Kuulemma oli tavallista, että kirjallisuudesta puhuttaessa iso auditorio tuli täyteen. Tutustuin äkkiseltään useisiin epätavallisen fiksuihin ja mukaviin ihmisiin.

Lentokoneessa torkkuessani mietin, miksi Helsingissä ei ole tällaista, eikä edes Kirkkonummella. Vastaukseksi esitetään tietysti, että ihmiset eivät tule. Helsingin kirjamessuilla käyneet voivat vähän kummastella sitä vastausta.

Ja siellä oli puhumassa kirjailija joka sanoi jo pelkäävänsä. Hän oli ollut edellispäivänä Kajaanissa tekemässä dokumenttielokuvaa. Nämä rajatapaus-ihmiset, jotka siis ajelevat nyt tilausbusseilla eri puolilla Suomea osoittamassa mieltään ja linkoamassa tappouhkauksia ”pettureille”, näyttävät tietävän, mitä tekevät.

Kuuntelin tarkoin ja kuulin oikein. Ne jotka eivät ole heidän kanssaan samaa mieltä, ovat siis pettureita. Vähän niin kuin Pietarissa muotiin tullut Mannerheim, jota lehden mukaan sanotaan maanpetturiksi, kertomatta minkä maan.

Maanpetturi on hyvin samanlainen sana kuin ”kansanvihollinen”.

Nyt sain käsiini sen kriinologien uuden tutkimuksen, jonka mukaan runsas kymmenen prosenttia suomalaisista, etupäässä nuoret miehet, pitävät muun muassa tuomioistuimia puolueellisina, eliittiä suosivana ja siten luultavasti ”kansan” äänelle kuuroina.

Kirjoitin joskus, etenkin poikkeusaikoja ajatellen, että tuomioistuinlaitoksen keskeinen tehtävä on viivyttää asioiden käsittelyä, jottei kansan terve oikeudentunto pääsisi toteutumaan. Tuo oikeamielisyys ja jämerät vaatimukset on sama asia kuin lynkkausmieli, ja se tiedetään, että ellei sitä etsittyä oikeaa lynkattavaa löydetä, vedetään sitten lyhtypylvääseen naapuri tai ohikulkija.

Ne joilla on niin vähän mieltä, että heidän on oikein osoitettava sitä, eivät lue eivätkä ota vastaan tietoa, vaikka heille maksettaisiin siitä.

Olen toistellut esimerkiksi Ian Kershawin kirjan kohtaloa – sitä ei suomenneta, koska se ei menisi Suomessa kaupaksi, toisin kuin muissa maissa.

Tuossa kirjassa, kuten erittäin monissa muissa, kerrotaan sama tarina Euroopasta. Olin itse jo syntynyt, kun Euroopassa oli nykyisten 1 – 2 miljoonan asemesta yli 20 miljoonaa koditonta pakolaista. Osa heistä oli vahvasti aseistautuneita ja osa oli tottunut huvittelemaan ampumalla ihmisiä, mielellään naisia ja lapsia. Lisäksi Keski-Euroopassa kulki joitakin miljoonia neuvostosotilaita, joilla oli Stalinin lupa ”huvitella” etenkin kukistuneen Saksan mailla. Asianomaiset eivät tietenkään aavistaneet, että jos henki olikin säästynyt, edessä oli 12 vuotta Siperiaa. Stalin rankaisi ulkomailla vierailleita, kuten näitä Saksan voittaneita sotilaita. Solzhenitsyn kertoo asiasta lähemmin.

Lukeneisuus ja oppineisuus ei mitenkään estä ihmisiä tekemästä hirveitä. Parantamalla koulutusta ei paranneta maailmaa. Asia ei kuitenkaan ole vailla merkitystä. Olen siis itse liikkunut Euroopassa, jossa oli melkein turvallista nukkua rautatieasemalla ja jossa sai liikkua kutakuinkin missä vain.

Suomessakin harrastettiin sivistystä siinä määrin, että edelleen vaietaan hienotunteisesti esimerkiksi siitä, että 1918 punaisissa oli suurehko joukko täysin villiintyneitä rikollisia ja valkoisten puolella pienehkö joukko samanlaisia. Eräistä valkoisten puolen himomurhaajista tuli muuten myöhemmin ”kunniallisia kansalaisia”, ainakin omasta mielestään. Tunsin pari, jotka kehuskelivat kuulumisellaan rangaistusretkikuntiin.

Voi olla että tosiasioiden aikakausi on ohi, kuten The Economista antoi ymmärtää (post-truth politicis).

Voi olla harhaluulo, että harhaluulot leviävät erikoisen nopeasti. Silti olisi paikallaan pyrkiä levittämään tietoa tosiasioista ja tehdä se tasapainoisesti.

Viimeistään Suomi 100 vuotta -asiayhteydessä olisi tehtävä aito ponnistus, että tosiasioiden levittäminen helpottuisi.

Törmään jatkuvasti siihen, että tyrkytän jotain kirjaa, joka minulla on itselläni Kindle-muodossa. Tietokirjan lukeminen edes englanniksi ei ole aivan helppoa eikä yleensä ota onnistuakseen. Kindlessä muuten on paljon vanhoja kirjoja hintaan 0 dollaria.

Suomessa sähkökirjat ja äänikirjat eivät oikein leviä.

Rahasumman pienuuteen nähden valtion olisi luovuttava kokonaan kantamasta veroa näistä tuotteista, siis ennen kaikkea kirjoista eri muodoissaan. Suomentamistukea olisi kohennettava edes sille tasolle, jolla muistan itsekin sen olleen.

Meillä on ainakin joitakin kymmeniä osaavia ihmisiä, jotka suomentaisivat ainakin ruotsista tai englannista, jos siitä saisi tuollaisen peruskoulun opettajan palkan suuruisen palkkion. Nykyisinhän ei saa, yleensä ei edes kustantajien kautta.

Väitän ettei Suomella ole varaa sellaiseen.

Näinä päivinä erikoisen mielenkiintoni kohde on äänikirja, koska tiistaina pidämme pienen julkistamiskirjan äänikirjojen ja kirjojen yhdistelmälle. Katso jälleen kerran https://www.jaakoonjutut.fi/

Tiedän siis kolikon tarkkuudella, miten kallista tuollainenkin toiminta on, ja olen selvillä tuen mahdollisuuksista. Periaatteessa niitä ei ole.

Suomenkielinen pienproosa sisältää loputtomasti kiinnostavaa aineistoa, josta osa on jo skannattu. Suomenkielistä runoutta ei tahdo saada mistään eikä millään. Tekijänoikeus on kehitetty sellaiseen suuntaan, että julkaisuhankkeet kaatuvat pelkoihin. Jossain voisi olla 69 vuotta sitten kuollut tekijä, joka voisi panna pahakseen…

Näinkin kävi, kun järjestelmää kehitettiin suurituloista ja musiikin ehdoilla. Ennen puhuttiin pienilevikkisten puolesta. Puhuisin edelleen.