Ruma sana

Suomalaisen juridiikan suuria epäonnistumisia on liikesalaisuuden eli yrityssalaisuuden sääntely. Lait ovat huonoja, oikeuskäytäntö heittelee, kaksijakoisuus toisaalta valtion ja kuntien, toisaalta yksityiseen puoleen on haitallinen ja vie kahteen eri tuomioistuinlinjaan. Toisaalta hallinto-oikeudet, toisaalta yleiset tuomioistuimet käsittelevät näitä asioita.

Juridinen tutkimus lähti huonoon suuntaan jo vuosikymmeniä sitten, kun eräissä alan teoksissa kopsattiin arvostelukyvyttömästi saksalaista tulkintaa, jonka tausta oli dramaattisen toinen kuin Pohjoismaiden – ensimmäistä maailmansotaa edeltäneet olot.

Pahimmillaan, pari vuosikymmentä sitten, ”liikesalaisuus” oli mikä tahansa asia, jota joku väitti salaiseksi.

Patenttioikeudessa on muuten ollut sama ongelma. Saksan rakenteeltaankin erilaista lakia käytettiin surutta tulkintasuosituksena ja sivuutettiin sekin, että Suomen laki oli muotoiltu Sveitsin, ei Saksan mallin mukaan, ja ero oli iso.

Länsimetron yhteydessä salaisiksi väitetyistä asiakirjoista on jatkunut jupina. Tuomas Pöysti on selvitellyt asiaa julkisuudessa, luonteenomaisen hyvin.

Mutta virkamiehet ja professorit eivät ole iljenneet kertoa ihan kaikkia syitä.

Kaikkien mielestä mahdollisimman monien hankkeiden pitäisi olla – nykytermein – läpinäkyviä, eli sekä yleisön että median olisi saatava niistä tietoa.

Luonnollisesti olen samaa mieltä, mutta lisään, että on asiassa ongelmia.

Etenkin kuntien ja osittain valtion toiminnassa vaikuttaa kaksi epäsuosittua joukkoa, hullut ja hihhulit.

Valitan sananvalintoja, mutta tuon suuntaisia on tapana käyttää, kun ei ole vieraita kuuntelemassa. Lukijan tulee ymmärtää, että ”hän on ihan hullu”, on useimpien itsekin käyttämää kotikieltä, jolla ei tarkoiteta mitään mielitautioppiin eikä mielenterveyteen liittyvää. ”Menen kauppaan ostamaan tölkin hernekeittoa tai jotain.” – ”Älä ole hullu. Kyllä pakastimesta löytyy jotain.”

Hihhuli tai samaa tarkoittavat sanat tarkoittaa jonkin aatteen tai poltteen läpi tunkemia ihmisiä. Täytyy aatteita olla ja etenkin periaatteita, mutta on kansalaisia, jotka puhuvat esimerkiksi suoviljelyaatteesta hautajaisissakin ja saavat siitä tiettyä mainetta.

Aina on ollut tapana keskustella ja kummastella, jos käy ilmi, että jonkun päähän on pudonnut lahna lähes pilvettömältä taivaalta. Se on sitten eri asia, onko aihetta ryhtyä tällaisen ilmiön johdosta kulkemaan kesät talvet, kirkossa ja kylillä kattila päässä.

Varmaa tietoa ei ole kenelläkään, mutta oman kokemukseni perusteella uskallan sanoa, että korkeimmalle oikeudelle ja hovioikeudelle osoitetuista valituksista ja kanteluista jokin osa on toivottomia eli vailla vähimpiäkään menestymisen mahdollisuuksia.

Se ei ole ongelma. Kaikki käsitellään asiallisesti. Kun joskus vaaditaan, että aivan kaikki ratkaisut olisi perusteltava, nämä jutut unohdetaan. Ellei esimerkiksi muutoksehakuvaatimusta ole ensinkään esitetty eli ei käy ilmi, mitä laatija haluaa, mielestäni se perinteinen ratkaisumalli on paikallaan, jossa sanotaan vain, että hakemus hylätään tai että kantelu ei anna aihetta toimenpiteisiin.

Kunnallisvalituksia käsittelevillä on kuulemma enemmän näitä nollajuttuja, ja veroasioissa vieläkin enemmän. Veroissa viranomaisen itseoikaisu on hyvä järjestelmä. Kävin yhtenä vuonna verovirastossa näyttämässä, että minua oli verotettu sekä Teknillisen korkeakoulun että Aalto-yliopiston maksamasta palkasta. Virkailija ymmärsi viidessä sekunnissa, että kysymyksessä oli yksi ja sama palkanmaksaja, naputti konettaan ja sanoi iloisesti, että kiitos, asia on hoidettu.

Kun nyt voi olla niin että esimerkiksi Länsimetron yhteydessä asiakirjoja ei anneta eikä pöytäkirjoja ole kaikkia edes tehty, asia on oikeudellisesti ihan selvä. Takana voi kuitenkin olla – en tunne tuota asiaa – joittenkin virkamiesten perusteltu pelko, että sitten tulee kaikenlaista aivan turhanaikaista paperia, valitusta ja kantelua.

Tuo ei saa estää laillista toimintaa, mutta näkökohta on syytä tuoda esiin. Niin voi käydä, että tuollaista pikkusilppua on niin paljon, että oikeasti tärkeiden asioiden ratkaiseminen hidastuu. Ja se ei ole hyvä asia.

Virkatuomarit tietävät, miten selvitään klassisesta valituksesta, kun moninkertainen rikoksenuusija on tuomittu taas kerran ja kiistänyt kaiken jälleen kerran ja vaatii nyt alemman oikeusasteen ratkaisun hylkäämistä.

Mutta on muunkinlaisia tilanteita.

Julkisuuden ja salaamisen kannalta oma erikoisryhmänsä on se, josta virkakielessä käytetään nimitystä ”kverulantit”.  Sana tarkoittaa päätoimista rettelöitsijää.

Olen itse joutunut tekemisiin ihmisten kanssa, joilla on vireillä satakin oikeusjuttua, kaikki omituisia.

Media näyttää kiinnittäneen huomiota isompien uutisten puuttuessa hullunkurisen pikkumaisiin naapuririitoihin. No – niitä todella on.

Omassa kokemuspiirissäni ahkerin kverulantti piti eri tavoin yllä testamentin moitetta ja perinnönjakoa koskenutta oikeusjuttua 32 vuotta. Vastapuolena oli yleensä anoppi, joskus anoppivainajan sisko.

Siviilissä tuo henkilö oli aivan täysijärkisen kirjoissa.

Ja liikesalaisuuksista.  Olen tavannut suorastaan usein elinkeinonharjoittajia, joiden mielestä se on mitä huolellisimmin varjeltava liikesalaisuus, minkä värinen asianomaisen firman parkkipaikalla oleva Skoda tai Fordi on.

Salassapitotahto ei riitä. Vetoajan on osattava osoittaa myös salassapitointressi.