Käypäläisiä

Kirjoitin erästä hiukan viisaampaa kirjoitusta ja selitin, että Etelä-Pohjanmaalla perinteen ja murteen sitkeys johtui myös tilapäistyövoiman vähyydestä. Siellä oli huomattavan vähän käypäläisiä-

En ole ottanut tätä varten esiin lähdeteoksiani; etenkin vanhat Viralliset tilastot ovat monissa asioissa tavattoman yksityiskohtaisia. Olen aikojen kuluessa ladannut ne verkosta omiin tarkoituksiini. Suosittelen. Esimerkiksi vuoden 1916 ja vuoden 1920 virallisen tilaston järjestelmällinen vertaaminen kertoo kansalaissodasta todella paljon – varsinkin jos tietää, että punakaartiin liittymisestä maksettiin monin paikoin rahapalkkaa. Ja niin sanotuissa patteritöissä Helsingin seudulla oli ollut satakin tuhatta enimmäkseen nuorta miestä, jotka olivat nyt siis jääneet vaille ansioita.

Kirjallisuus ja viihde ovat tehneet romanttisia tai hauskoja kahdesta kammottavan raskaasta ammatista, uittomiehenä olemisesta ja metsätyöstä eli jätkän elämästä, joissa ei ollut mitään hauskaa.

Uitto oli lyhytkestoinen ansiotyön mahdollisuus keväisin runsaan veden aikaan ja työ saattoi olla jopa vonkamiehille erittäin raskasta etenkin unenpuutteen takia. Mielipuolisen vaarallinen suman laukaiseminen annettiin yleensä joukosta erottuvien miesten tehtäväksi. Heitäkin vahingoittui ja kuoli paljon.

Tukkilaisromantiikka elää kuvitelmina Linnankosken ”Tulipunakukassa”, Pakkalan ”Tukkijoella” -näytelmässä ja Katajan ”Koskenlaskijan morsiamessa”.

Tuo tukkilaisuus oli hyvin nuorta perua. Päijänteen vesistön puuvaroja alettiin ottaa käyttöön 1870-luvulla ja uittoa, etenkin Kymijoessa, pidettiin hulluna ajatuksena, kunnes Hans Gutzeit ja muut norjalaiset toivat tänne oman tekniikkansa uittoränneineen kaikkineen. Ja jossain vaiheessa molempien sotien jälkeen puutavara nousi kumipyörille.

Olen itse nähnyt uittoa Kauhavanjoessa, mutta se oli kyllä hyvin vähäistä. Nippu-uittoja Saimaalla katselin kauan. Se oli jotenkin hupaisaa, miten tavattoman hitaasti yhden hinaajan vetämä lautta liikkui järven selällä. Millaista tuo puroista uitetun puutavaran uittaminen tehtaille oli selät käsin tai hevoskierrolla varppaamalla, sitä voi vain arvailla…

”Vielä niitä honkia humisee” -laulussa kehutaan, että on sitä oltu ryyppäämättä kolmekin vuorokautta. Kun näet tukkilautta hajoaa järvelle, siinä tulee kiire.

Se varmaan pitää paikkansa, että kelumiehiltä opittiin edustava valikoima ruokottomia lauluja, jotka sitten elivät paikkakunnilla kauan.

Metsätyömaat on kartoitettu kirjallisuudessa suorastaan hyvin. Oulu, Kajaani, Veitsiluoto ja Kemi pitivät yllä savotoita, jotka olivat suurimmillaan valtavia. Työvoiman tarve oli myös kansantaloudellisesti merkittävä. Suomalainen mökkiläisyys, jota alettiin myöhemmin nimittää pientilallisuudeksi, kunnes myös ”pienviljelijä” katosi kielestä, tukeutui talven metsätöihin.

Mökkiläisten ohella oli sitten jätkiä, lentojätkiä ja losojätkiä. Alun perin tuo myöhemmin maineeseen noussut jätkän työnimike ja yleiskieleen siirtynyt sana oli virkakielellä ”vailla vakinaista asuntoa oleva”. Irtolaisista, runollisesti löysäläisistä, puhuttiin sellaisissa tilanteissa, joissa voi ainakin väittää, että asunnon lisäksi joltakulta puuttuivat työhalut.

”Itsellinen” on sanana sekin muuttanut merkitystä. Ennen se tarkoitti erilaisia haitallisia ihmisiä, jotka asustivat toisten saunoissa ja vastaavissa. Miehet eivät olleet edes sekatyömiehiä. Itä-Suomessa tuon tilattoman väestönosan edustajien nimitys oli ”loinen”. ”Loismies” ei ole mitenkään harvinainen titteli pappien eikä nimismiesten tekemissä luetteloissa.

Joutoväkeä oli siis kahta lajia. Toiset olivat, ainakin sen pään ottaessaan, tosi kovia työntekijöitä. Toisista ei iän, sairauksien ja vikojen tai vammojen takia ollut kovaan työhön.

Etenkin suomalaisen elokuvan hartaasti toistelema tarina jätkämiehestä, joka osoittautuukin ihan insinööriksi, on luonnollisesti kansainvälistä perua ja romantiikan kirjallisuuden perusaineksia.

Tiettävästi ainuttakaan tällaista tapausta ei tunneta todellisuudesta. Viinan voimin tai omin neuvoin luhistuneita entisiä talollisia tai jopa pikkurikkaita savotoilla tietysti oli, mutta ei heistä paljon lauluja lauleltu. Ennen oli joka suvussa joku talonsa juonut.

Kaunisteleva perinne on yhteydessä ainakin kisällikiertoon, joka oli luvallinen ja suositeltu tapa aloitella käsityöläisammattia. Jos onni kävi, kisälli sai kukaties työkalujen lisäksi entisen mestarin lesken ja liudan lapsipuolia.

Pohjanmaalta, etenkin Keski-Pohjanmaalta, lähdettiin erittäin suurin joukoin rakentamaan Helsinkiä. Muurarit, kivimiehet ja kirvesmiehet olivat kysyttyjä. Kysyntää oli Pietarissakin.

Etelä-Pohjanmaan yksi erikoisuus on edelleen vierastyöpaikkojen vähyys. Tehtaita ei ole vieläkään ihmeemmin; konepajoja ja pienteollisuutta on mutta esimerkiksi vanha, nyt jokseenkin kokonaan kadonnut puukkoteollisuus oli suurelta osin kotityötä, jota tehtiin omissa nurkissa.

Kaupunkien laitamilla asui epämääräistä väkeä. Helsingissä työläisyhteiskunnat tutkittiin jo ennen sotia (Heikki Waris), mutta sellaisten nykyisten kaupunginosien kuin Haaga tai Tapanila tai Malmi taustan saa kaivella esiin paksummista kirjoista. Ne olivat tietenkin rautatien lieveilmiöitä. Myös Suomessa tunnetaan se ilmiö, että joku on kotoisin ”väärältä puolelta rataa’”, esimerkiksi Turussa Raunistulasta tai Vaasassa Vöyrinkaupungilta tai Oulussa Raksilasta. Tampereella rautatiet ihan kiersivät kaupungin, sen läntiset osat.

Pohjanmaalla oli päiväläisiä ja oli uudisraivaajia, mutta viimeistään nälkävuosista alkaen tilanne oli se, ettei maakunta ottanut vastaan väkeä, vaan työnsi. Vaihtoehtojen puute, siis olematon urakehitys, saattoi olla syy outoon väkivaltakulttuuriin mutta myös muuhun sosiaaliseen levottomuuteen, joka saattoi purkautua poliittisiin toimiin.