Nikon, Leica

Hyvistä syistä olen palaillut Facebookin. Pidin kiusallisena, että ihmiset, joista minulla ei ollut aavistustakaan, rupesivat haluamaan kavereiksi. Ja heitä oli paljon. Mitä siitä. Makuasia.

Se oli kohtalainen yllätys, että tavalliset huonot valokuvat, jollaisia tapaan ottaa, onkin helppo tapa jakaa otoksia suvulle. Sen kuin perustaa suljetun sivuston ja laittaa sinne. Näemmä Facebook puristelee itselleen sopivaan kokoon isotkin kuvat. Etenkin raw-kuvien muuttamin sopivan pieniksi jpeg-tiedostoiksi on aika vaivalloista käsityötä.

Lisäksi näillä systeemeille GoogleDrive on armottoman hidas, eikä se näytä aukeavan vastaanottajille, joilla ei ole gmail-sähköpostia. Lisäksi sähköpostin postilaatikko täyttyy lahjakkaasti, ja siitä tulee heti ongelmia.

Facebook tarjoaa siis vaihtoehdot, julkinen, rajoitettu ja salainen eli lukittu. Suosittelen lukittuja, koska tulkintani mukaan ihmisten kuvien laittaminen tuollaiselle, ehkä kymmenen ihmisen käyttämälle sivustolle, ei ole oikeudenvastaista eikä siis vaadi kuvatun suostumusta. Se ei nimittäin ole kuvan julkistamista.

Julkistaminen on teoksen levittämistä, esittämistä tai näyttämistä suurehkolle joukolle, johon melkein kuka tahansa voi liittyä. Lastenkutsut ovat yksityiset; syntymäpäivän vastaanotto on julkinen. Sana vastaanotto tarkoittaa, että saa tulla kutsumatta. Blogi on julkinen.

Tämän jutun kuva saisi olla parempikin. Ehkä innostuneena vielä yhdestä lapsesta aloin valokuvata aika määrätietoisesti 80-luvulla. Minulla oli ihan hyvä Minolta, johon oli vaihto-objektiivit. Siinä oli peräti automaattitarkennus.

Sitten oli Minolta CLE, jolla jutun kuva on otettu Teidelle Teneriffalla, pilvien yläpuolelta. Kuvan henkilö kiipesi korkeimmalle huipulle hissin yläasemalta ja aiheutti siten kummastelua. Äitinsä odotti ala-aseman ravintolassa ja piti pylväästä kiinni. Häntä huimasi katsoakin vuorta. Ja oli se umpikorinen kaapelihissi sellainen, etten ihmetellyt, kun seuraavana vuonna ilmoitettiin kunnostustöistä, jotka osoittautuivat hyvin laajoiksi. Tuo vanhahissi muun muassa heilui tuulessa aika reippaasti.

Minolta peltinen pikkukamera oli mittaetsintyyppinen ja siihen oli neljä Zuikon hyvää lasia. Se oli japanilaisten ja Leican yhteistyön alku ja selvä halvennettu kopio M-Leicasta.

Sillä olisi tullut toimeen hyvin. Ahneus sai vallan, kun EP-kameraan ilmestyi lähes käyttämätön Leican runko ja kaksi objektiivia. Intensiivisten neuvottelujen jälkeen hankin jostain rahat, ja siitä 15 vuotta kuljin punainen nappi kamerassa.

En osaa sanoa autoista, koska mieleen ei tule mallia eikä merkkiä, joka olisi vain erinomaista tekoa ja vailla kaikkea loistoa. Menneisyyden M-Leica oli ammattilaisten kamera ja suunnattoman kallis. Siitä ei tietenkään ollut reportaasikuviin, mutta kokeneen käyttäjän käsissä sillä teki ihmeitä. Oli huippuammattilaisia, jotka eivät muuta käyttäneetkään. Luulen että Caj Bremer ja Seppo Saves olivat nimenomaan Leica-miehiä.

Mietittyäni asiaa monta vuotta olen nyt varma siitä, että valokuvilla eli stilleillä on tulevaisuus. Vanhat taitajat osuivat oikeaan puhuessaan ratkaisevasta silmänräpäyksestä. Niitä silmänräpäyksiä ei synny videokuvista.

Kansainvälinen jalkapallo on näinä päivinä esimerkki. Pysäytyskuvat ovat suurenmoisia, mutta… Kuinka moni teistä haluaisi kehystää sellaisen kuvan seinälleen ja siis katsella sitä vuosikausia?

Urheilukuvista minulle se Nurmen ja Ritolan kuvat olympiajuoksusta, Nurmi kevyenä ja Ritola irvistävänä, on todellinen valokuva. Valokuvalla on runon laki, se paljastaa enemmän kuin näyttää. Jokainen hyvä valokuva on kolmiulotteinen. Siinä on kerroksia, merkityskerroksia.

Tämä mietiskely on nyt lähtöisin vain siitä, että kesäkuussa kuvasin viikon vuokratulla Nikonilla ja käytin paria säälimätöntä linssiä. Nyt näyttää olevan edessä aihe tehdä sama uudelleen.

Ajattelen asiaa usein käydessäni ulkona aamulla kello viisi, Juuri nyt katselen, miten sateisen päivän hämyn saisi kuvaksi. Kauniit valot ja koreat auringonlaskut tallentuvat millä tahansa, mutta huono valo on ongelma. Pressikuvaajat tietenkin tappavat häiritsevät valot käyttämällä kahta salamaa ja kolmea heijastinta, mutta se tulos onkin sitten jotain muuta.

Ehkä Kubrick oli oikeassa käyttäesään Barry Lyndoniin vallitsevaa valoa ja sen kuvaamiseen vanhoja ja omituisia objektiiveja.

Mielikuvituksessani näen toisaalta objektiivin, jonka kymmeniä miljoonia pikseleitä voi laskea ja vahvistaa kutakin erikseen. Lasista päästäisiin eroon. Kuituputket, esimerkiksi sata miljoonaa nanoputkea arkikäyttöön, ajaisivat saman asian.

Mutta tämäkään ei riitä. Se on vasta valo, EV.

Syvyystarkkuus on optinen ilmiä, silmällä erilainen kuin linsseillä. Silmä tarkentuu muuttamalla muotoaan, esimerkiksi litistymällä. Linsseissä muuttuu etäisyys.

Miltä näyttäisi valikoiva syvyysterävyys? Yhden ruudun alueella olisi suuren ja pienen syvyysterävyyden alueita?

Varhaisen renessanssin maalarit muuttivat roistomaisesti sen vanhan ajatuksen, että kuvassa näkyvien ihmisten suhteellisen koon määräsi heidän arvonsa ja asemansa. Uusi ajatus oli kuvata etäällä olevat pieninä ja lähellä olevat suurina. Sitä sanotaan perspektiiviksi.

Ennen pitkää irtauduttiin siitäkin hienosta ajatuksesta, että samassa kuvassa voidaan esittää eri tahoilla ja eri aikoina sattuneita asioita kerralla. Ilmiötä voisi sanoa aikaperspektiiviksi. Johonkin 1500-luvulle oli luonnollista, että Jeesus syntyy ja kuolee samassa kuvassa ja tekee vielä aikuisena ihmetekoja.

Ehkä vuokraan sen tilttaavan Kreutzbach-Scheiderin. Sittenpä senkin näkee ja on kokeillut.