Ikuinen kunnia

Erkki Salo Rabelais’n ja Eero Balk Hasekin eli siis Svejkin suomentajina ovat ansainneet ikuisen kunnian. Salo oli kirjastonhoitaja Lempäälässä. Hän on kuollut.

Saarikosken Odysseia (Homeros, ei Joyce) saattaisi kuulua samaan sarjaan. Kahden vaiheilla kyllä olen, tai kolmen. Saatuani viime vuosina vihiä siitä, mihin kohtaan perinnettä Homeros oikeastaan sijoittuu, minulla on houkutus sanoa, että Odysseiasta pitäisi ehkä tehdä vielä uusi, koreilematon mutta tarkkuudessa ja terävyydessä miekkaa muistuttava suomennos.

Saarikoski oli parhaita kirjoittajia, mitä Suomessa on nähty. Toisaalta 1900-luvun jälkipuolen runous tuli ja meni. Ranskan osaaminen oli meillä huonoa. Sieltä olisi voinut saada malleja.

Paremman runouden pohjalla oli kauan selkeästi englanninkielinen lyriikka, mutta sekin vähän valikoiden. Jotkut sen kieltävät, mutta mielestäni aiheetta – Eliot ja Pound paistavat myös suomenkielisen tekstin läpi. Metafyysinen linja, jonka kukinta oli Yhdysvalloissa Wallace Stevens, jäi tuntemattomaksi, mutta se karhea ja käsitettävä aineellisuus, jonka yhteydessä mainittava nimi oli William Carlos Williams, tuli beat-runouden vahvistamana tutuksi.

Nämä suuret runoilijat eivät olleet katsoneet tarpeeksi elokuvia.

Nyt lukien heidän kirjoituksensa tuntuvat rakentuvat heraldisista ja muista koristekuvioista. Heidän ja heidän pohjoismaisten seuraajiensa teksti ei solahtele eikä sujahtele. Ettemme herjaisia omia vainajiemme, katsokaa Ruotsin Ekelöfiä tai Tranströmeriä. Ajatelkaa rinnalla Ingmar Bergmania, jonka teokset rakentuvat liikkuvista kuvista eli muutoksen merkeistä.

Rabelais’n, Hasekin ja Homeroksen rinnalla on Catullus ja tuohon harvinaisten joukkoon kuuluisi Carl Michael Bellman. Viimeksi mainitusta on paljon suomennoksia (ja Gottlundin savonnokset), mutta vasta Liisa Ryömä osoitti, miten se voi mennä. Nyt elävät ruotsalaiset eivät enää saa kunnolla kiinni Bellmanista ja tekevät siksi viisaasti tyytymällä laulujen valikoimiin. Sellaisia ovat Åkerströmin ja Vreswijkin levyt. Tavoittamattomuus johtuu antiikki- ja rokokoo-viittausten runsaudesta. Niitä opetetaan kyllä herrasväen kouluissa ja yliopistolla, mutta opettajilta jää usein mainitsematta, että Bellmanilla nuo viittaukset ovat hyvin usein pelkkää piruilua.

Ja edelleen runouden puolella on Francois Villon, josta saa oikein hyvän käsityksen Veijo Meren suomennoksista, mutta vain käsityksen.

Haaveksin Internetin suurtekstien sivustoista. Avoin kysymys on tietysti tekijänoikeus. Näin on siitä huolimatta, ettei ole kuultu kenenkään ansainneen painetuilla runoilla monta killinkiä viime vuosikymmeninä.

Rahastoille ja apurahalautakunnille voisi tietenkin ostaa tietokoneen. Näyttää epäilyttävässä määrin siltä, ettei verkossa julkaistua pidetä taiteellisena ansiona, oli se miten hyvää tahansa.

Toisaalta olen sinnikkäästi näkevinäni sellaisen kaupallisen tilanteen, että kaikkein kiihkeimmille myytäisiin esimerkiksi 100 painetun kappaleen varastosta niteitä.

Erkki Salo toimi noin. ”Pantagruel” on verkossa ja löytyy heti hakukoneella esimerkiksi tuolla nimellä yhdistettynä Salon nimeen.

Olen sitä taaskin lueskellut suureksi mielihyväkseni. Tehtävä on ollut tavattoman vaikea; suomentelin jotain juuri tästä 1500-luvun kirjasta kerran maailmassa. Käännöksen alussa olevan ei-kaupallista käyttöä koskevan luvan vuoksi laitan näytteen jaksosta, jossa ylen oppinut ylioppilas joutuu Pantagruelin puhuttamaksi.

”Voihan paska, sanoi Pantagruel, mitä tämä hullu tarkoittaa? Luulen, että hän sepittää jotain pirujen kieltä yrittäen velhon tavoin noitua meidät.”

Tähän vastasi eräs hänen miehistään: ”Herra, epäilemättä tämä keikari koettaa jäljitellä pariisilaisten puhetta, mutta oikeasti hän vain jäystää latinankieltä, vaikka luulee puhettaan hyvin lennokkaaksi ja arvelee kai olevansa suuri ranskankielen kaunopuhuja, kun halveksii tavanomaista puheenpartta.”

Tähän sanoi Pantagruel: ”Onko se totta?”

Ylioppilas vastasi: ”Signor mösjöö, geniukseni ei luonnostaan adaptoidu manipuloimaan Gallian vulgääriä idioomaa, vaan pyrin sitä, vice versa, kompensoimaan ja suppleeraamaan anneksoimalla verbaalisesti artikuloituun diskurssiini inherenttejä latinismeja ja vokabulaarirariteetteja.

 – Jukoliste, sanoi Pantagruel, kyllä minä sinut opetan puhumaan. Mutta sanohan ensin, mistä olet kotoisin!” Tähän ylioppilas vastasi: ”Genealogiani origo lokalisoituu meridionaaliseen Galliaan, Lemovian provinssiin, missä familiani aikaisemmat generaatiot on sepulkroitu, sub terram consacratam, ja missä item lepäävät sanctissimus Martialiksen reliktit.

 – Nyt ymmärrän hyvin, sanoi Pantagruel, olet pesunkestävä jyvänpurija Limousinesta, ja teeskentelet vain täällä pariisilaista. Tule, tule, niin saan sinua myllyttää!” Ja hän tarttui häntä kurkusta   sanoen:

”Jauhat nyt latinaa, mutta kautta pyhän Johanneksen, pian saa suusi jauhaa tyhjää, sillä taidan myllyttää sinut tuusan nuuskaksi.”

Silloin alkoi limousinelaisparka anella: ”Hei orot vähä, hyvä miäs. Hoi pyhä Martti, tul appu! Hoi-oi, an mnun ol, jumala tähre, älä kajo mnuhu.”

Tähän vastasi Pantagruel: ”No johan puhut luonnollisesti.”

Ja hän jätti miehen siihen, sillä limousinelainen paskansi vetelät housuihinsa, jotka olivat takaa halki, ja siitä sai Pantagruel aiheen sanoa: ”Voi Pyhä Yrjö, mikä haisunäätä. Piru periköön tuon nauriinpurijan, että hän osakin lemuta!” Ja hän jätti hänet siihen.

Mutta tästä sai mies sellaisen opetuksen koko eliniäkseen ja niin kovan janon, että hän usein sanoi, että Pantagruel kuristaa häntä kurkusta.”

Dorén kuvassa Pantagruel-jättiläinen pienenä.