Yhteinen unemme

Pysyvä aihepiirimme näissä kirjoituksissa on topos eli tyypillinen tai tyylitelty paikka, esimerkiksi Täällä Pohjantähden alla -teoksen maisema, Proustin kirjoittamien muistojen merenrantakaupunki tai oma lapsuudenmaisemamme.

Käytän termiä samassa merkityksessä kuin Ernst Curtius. Itse sana merkitsee vain paikkaa. Curtius osoitti kirjallisten kuvien jatkuvuuden antiikista nykyaikaan, joten hänellä topos on ”tyypillinen paikka”.

Topos on myös se maisema, jonka rakennamme mielemme lukiessamme ja se on mielikuvituksen maantieto, jolla täydennämme elokuvia ja maalauksia. Kun aloitan romaania, lähden Kauhavan maisemasta ja kirjan täsmentäessä vaihdan mielessäni joen järveksi. Petsamon maisema tuotti minulle vaikeuksia; taas kerran havaitsin, miten vaikeaa maiseman kuvaaminen on. Maiseman valokuvaaminen muuten on lähes mahdotonta.

Tutkijat ja itsensä liian vakavasti ottavat piirit tuhahtelevat maisemallisten esikuvien etsimiselle samalla tavalla kuin kuviteltujen henkilöiden esikuville. Tutkijat ovat kovia tuhahtelemaan.

Hämeenlinnan vanhan tien varressa oli Jukolan talo, ”eteläisessä Hämeessä”. Talo on täsmälleen sellainen kuin Kivi kuvaa. Hiidenkiviä on Nurmijärven seudussa muutamia kymmeniä, kaikki aitoja.

Tulin uteliaaksi ja ilahduin, kun harrastamistani vanhoista kartoista Urjalasta löytyivät heti Koskela, Kivioja ja Laurila. Kartano on Honkola ja sen vieressä on pappila. Paikkakunnalla oleva Koskelan torppa on siirretty jostain johonkin eli matkailun houkutin. Tämän jutun kuva on Urjalan kotisivulta lainattu ”Koskelan torppa”. Alkuperäistä” Koskelaa ei ole ollut olemassa. Romaanin paikan kuvauksessa näyttäisi olevan osasia Linnan omasta, kauan sitten puretusta kotitalosta.

Tämä on pääsääntö. Sekä paikat että henkilöhahmot ovat komposiitteja. Molemmista löytää piirteitä, joilla on malli, mutta kokonaisuus on kirjallisuutta eli mielikuvitusta.

Hienot kirjailijat – esimerkiksi Waltari – sortuivat kyllä myös avainromaaneihin. Kautta aikojen huonosti kätketyt henkilöt on ollut näppärä tapa häpäistä toisia. Kautta aikojen kirjailija on tehnyt työnsä hyvin. Oman asiantuntemuksen avulla huomasin esimerkiksi Antti Tuurin ”Talvisodasta”, että siinä kuvattua kotitaloa ei ole olemassa – kirjailijan antamat maanmerkit ovat täsmällisiä mutta siis vääriä, kuten kuuluukin. Tietäen romaanin taustan kertojat – henkilökohtaisesti – siinäkin muokkaus on tehty kunnolla. Romaanin henkilöt ovat mielikuvitusta.

Tuo on yksi syy kirjan tuottamaan mielihyvään. Mieli ei ota kuvia vastaan sellaisinaan, vaan muokkaa niitä. Romaanin kokonaisuus eli kuvitelma elää tyypillisesti lukijan mielessä ainakin 50 vuotta. Helppo koe on muistella tarkoin ja lukea sitten kirja uudestaan. Unohdettua ja mielen muuttamaa on yllättävän paljon. Ei ole väärin sanoa kirjaa mielen ravinnoksi. Mieli työskentelee ja voi hyvin.

Sillanpää ja Lehtonen ovat kirjailijoita, joiden romaanien pohjalla voisi piirtää kartan – mutta karttoja löytyy myös valmiina. Lehtosen ”Putkinotko” on tuolla nimellä jo 1970-luvun peruskartalla. Pekka Tarkka aikoinaan esitteli minulle paikat erittäin yksityiskohtaisesti. Panu Rajala lienee aloitellut uraansa Sillanpää-museon työntekijänä sangen aidossa maisemassa. ”Pentinkulman päivillä” en ole käynyt, mutta olen niin arvostelukyvytön, että voisin hyvin mennä.

Kuten olen tässä blogissa kertonut, vapisin pyhästä liikutuksesta käydessäni pari vuotta sitten Kalliossa eli Kalle Päätalon kotitalossa Taivalkoskella. Sielläkin esineistöä oli tietoisesti keräilty takaisin. Naulassa seinällä oli Kallen usein kuvaama reppu, ja oli saha ja parkkuurauta ja lattialla keinutuoli, josta tuli susi.

Yllytän lukijoitani leimautumaan aivan rauhassa hölmöiksi ja käymään paikoilla. Käykää vaikka istumassa oksalla ylimmällä Kangasalla, vaikka huolellisen selvityksen mukaan Topeliuksen siitä kotimatkoiltaan tunteman näköalapaikan sijalla lienee sorakuoppa. Vehoniemeltä saa olennaisesti saman vaikutelman kirjailijan yhdellä runolla kansallismaiseman osaksi korottamasta paikasta. Useimmat kävijät ”tuntevat” sen ensi käymällä.

Nyt tiedämme, että kuvittelu on paljon mutkikkaampi tapahtumasarja kuin tutkijatkaan olivat käsittäneet. Peilineuronit todettiin apinoiden aivoista runsaat kymmenen vuotta sitten. Näiden solujen tehtävä on jäljitellä eli matkia sitä, mitä joku toinen ihminen näkee tai tuntee. Kokeissa aivojen magneettikuvaus on keskeinen menetelmä. Jos toista ihmistä taputetaan kädellä päähän, katsojan aivoissa aktivoituvat samat kohdat kuin kohteen.

Tutkijat ahkeroivat ja selityksiä kertyy. Jopa energian käytön kannalta on edullista, että aivot reagoivat ärsykkeisiin etukäteen. Kun rokottajan neula lähestyy, aivot hakevat kipukokemuksen ”välimuistista”, ja kuten pikkulapset tietävät, kipu tuntuu ennen kuin neula on koskettanut ihoa.

En ole ehtinyt paneutua asiaan lähemmin. Näinä viikkoina ilmestynyt kirja ”The Mimetic Brain” tukeutuu peilisolujen olemassaoloon (jota ei ole kai todistettu aukottomasti). Hyvin mielenkiintoisesti eli siis epäilyttävästi kirjoittaja arvelee kaatavansa merkittävän osa psykiatrian oppirakennelmasta.

Hän, Jean-Michel Oughourtian, tukeutuu aivan hiljan kuolleen Ranskanakatemian jäsenen Renë Girardin ajatuksiin. Tässä vaiheessa pidän näitä herroja molempia hupsuina. Toivottavasti olen liian vihamielinen. Edellisen psykiatrinen kokemus on laaja ja mittava ja jälkimmäinen, Girard, suurta mielenkiintoa Yhdysvalloissa ja varsin laajaa ja osittain murskaavaa kritiikkiä kotimaassaan Ranskassa. Ehkä vain olen henkisesti takapajuinen. Mielestäni koko Lacan ja osa Foucaultia on turhanpäiväistä mystifiointia.

Mutta pohjaltaan ajatus, että väkivalta on ympäristön heijastus eli peilikuva toisen ihmisten halun suuntautumisesta, on lähellä havaintoa, että kuolemanrangaistus vaikuttaa suuriin joukkoihin raaistavasti eikä toimi kenellekään pelotteena.