Alaviite

Muutaman erinomaisen kommentin johdosta ja eräitä lehtiuutisia ajatellen toistan, että kansallisuuden kaikki merkit, kielestä koruihin, puukosta pääkalloon, ovat poliittisen tarkoituksenmukaisuuden merkeissä valikoituja ja monin osin keksittyjä.

Siihen en ole löytänyt selitystä, miksi yllättävän monet kokonaisen kansan merkkimiehet eivät oikeastaan kuulu siihen kansaan. Hitler oli itävaltalainen, Stalin georgialainen, Napoleon korsikalainen ja itse asiassa Mannerheimin suomalaisuus saattoi olla hiukan päälle ommeltua.

Nyt on kirjoiteltu saamelaisten puvusta. En halua sanoa enempää kuin että kovin tuntuvat eräät olevan kiivaita. Neljän tuulen lakin historiaa selvittelin. Se sommittelivat Muurmannin juutalaiset räätälit hiukan yli sata vuotta sitten. Nykyisin tunnetussa muodossa päähineellä ei ole sen suurempaa menneisyyttä. Tietenkin se tuo mieleen keskiajan erilaiset hiipat aivan samalla tavalla kuin kirjava verka muistuttaa 1500-luvulla hyvin yleisestä muodista.

Jos haluaa intoilla hassuista hatuista, kirkko on tietenkin brändijohtaja. Niiden jotka pitävät huivia ja huntua ylimalkaan erittäin pahana, kannattaisi muistaa, että edelleen on täysissä voimissa monia naisten sääntökuntia, joissa jokaisen on käytännössä pakko pitää päässään ja kasvojensa ympärillä hankalan tuntuisia asusteita.

Suomessa kansallispuvut ovat enemmän tai vähemmän keksittyjä. Ennen kaikkea ne ovat kalliita. Muutama naisjärjestö ja Lahdessa toiminut liike myivät sekä valmiita että tarpeita. Kerran kysyin erään ulkomailla asuneen sukulaisen puolesta muinaispuvun hintaa. Mielenkiinto lopahti siihen.

Toisen kerran tuli puhe, olisiko minun vitsikästä sonnustautua pohjalaiseen miehen pukuun. Isälläni oli sellainen. Maakuntakuoro esiintyi frakin sijasta kansallispuvussa. Kallis vitsi. Päivän hinta 3211 euroa…

Mutta pitäkäämme kaikin kunniassa marxismi-leninismi. Ihmisen pään sisällä liikkuu suunnilleen samaa kuin hänen taskuissaan.

Äiti on paremmassa iskussa kuin koskaan. Olen seurannut sivusta, miten tietty vierastaminen on muuttunut siellä palvelutalossa muutaman vuoden aikana. Äitini on kova merkitsemään asioita muistiin ja lisäksi, jos hän kävisi itse kaupassa, hän kirjoittaisi kauppalistansakin puhtaaksi, koska ihan joka kerta ei tule ensi yrittämällä tarpeeksi kaunista käsialaa.

Hoitajista mieluisin on kiistaton tapaus. Jään itsekin välillä ihastelemaan, mistä hän keksiikin istua vaikka vain puoleksi minuutiksi vuoteelle Äidin viereen. Tekemisen tavassa on se jokin vanhan ihmisen arvostaminen. Hän on siis filippiineiltä. Äiti oli tehnyt salaisen listan hoitajista. Huomautin että lista on rasistinen, ja äiti sanoi että niinpä onkin. Siinä oli kärjessä näitä oikein mustaihoisia hoitajia, joiden jalannousua katsoo ilokseen – ja viimeisinä virolaiset ja kotisuomalaiset.

Se oli vähän uutta, että isoisä oli kouluttanutkin heitä, lapsiaan, kun otti heidät viimeistään keskikoulun jälkeen pois koulusta ja työnsi tiskin taakse kauppaan. ”Myyjä ei saa olla oikein mistään asiasta oikein mitään mieltä.” Täytyy myönnellä ja myötäillä, kun asiakas selvittää, miten asiat todellisuudessa ovat.

”Äiti se oli kangaskaupassa oikein – terapeutti”, oma äitini kertoi. Tyypillinen asia kylille ja kangaskauppaan oli kuulemma sellainenkin, että asiakas oli taas kerran pieniin päin, vaikka ikää oli jo yli neljäkymmentä, niin että oikein juljetti.

Kai siellä kaupassa kävi niitäkin, joilla oli sama ”tauti”, vaikka mies oli ollut Amerikassa tai sitten Kanadassa kaksikinkymmentä vuotta.

Minunkin jäi korvaani, että mummu oli selän takana puhuttaessa aina ”rouva”. Isoisähän oli ”itte”. Jos asiakkaalle ei riittänyt vähempi, hän kysyi kaupassa, että onkohan itte kotona, kun olisi tuota asiaa.

Luultavasti nykyisin valiteltu tapainturmelus johtuu siitä, ettei polteta tupakkaa. Pahimmat poikavuodet sivuuttaneiden miesten keskustelussa ja seurustelussa keskinäinen arvonanto tai se puute ilmaistiin tupakan tarjoamisella. Jos tarjottiin oikein Fenniaa tai Sevillaa, niin silloin olivat asiat urillaan. Jos tytär tai kaksi tuli tahtomaan rahaa tansseihin, vastauksena oli aina ensin tupakan sytyttäminen. Eikä sitä tahtonut heti mistään taskusta löytyäkään, ja kovasti sitä oli koputeltava aski kanteen, eikä se tahtonut sopia holkkiinkaan ensimmäisellä eikä toisella yrittämällä.

Se ei ollut nöyrryttämistä. Se oli juuri oikea tapa viestittää, ettei asia ollut ilman muuta selvä, kun hanke maksoikin kokonaisen markan, tai mitä lienee ollut.

Kun kaksi aikuista miestä pani palamaan, sitä mahdollista asiaa ei saanut siltikään ottaa heti puheeksi, vaan hyvä tapa edellytti, että ensin kierreltiin ja sitten kaarreltiin. Hintoja harkitseva kirvesmies ei poltellut mestarin kanssa puhuessaan seisaallaan, vaan laskeutui kyyrysilleen ja saattoi pistää kakkosnelosen pätkän kumiteräsaappaittensa kantapäiden alle.

Jos joku kapitulantti meni suutariin ja sanoi, että nämä saappaat on puolipohjattava torstaihin mennessä, vastaus oli aina, ettei nyt ehdi, kun on kiireitä, aivan siihen katsomatta, missä suutarissa asianomainen asioi. Kyllä piti ymmärtää kysyä, että olisiko mestarilla aikaa, tai sitten yleis-länsisuomalaiseen tapaan kieltolauseella, että ei mestari näitä kenkiä laittaisi. Tuo tahdikas tapa taitaa olla Turussa edelleen käytössä:” Et sää turpaas tahdo.” Huomatkaa, ei kysymysmerkkiä, koska kysymyksessä on uhkaus.

Euroopan suvaitsevaisimmiksi kaupungeiksi sanotaan kauppapaikkoja, sellaisia kuin Amsterdam tai Kööpenhamina. Niissä kuulemma tulee toimeen, vaikka olisi väärän värinen ja puhuisi kieltä kummallisesti. Eikä kysymys ole pelkästä rahan ahneudesta. Tämän päivän pennin venyttäjä saattaa tulla seuraava kerran vastaan rahamiehenä tai joka tapauksessa kauppakumppanina.

Näin ajatellen uudissana ”kotouttaminen” tarkoittaa mielestäni lähinnä ulkoiluttamista. Kun opetetaan maailman tavoille, niin kyllä maailma sitten palkitsee.