Ikkunat kymmenen

 

Windows 10 on hyvä, ei ainoastaan ”ihan hyvä”. Asentaminen ei kestänyt niin kauan kuin peloteltiin. Se onnistui kerralla. Muutetut ja uudet asiat on nostettu niin näkyviin, että käyttäjällä on tilaisuus opetella.

Ehkä siksi, että minulla käyttöjärjestelmä, Office ja sovellukset ovat laillisesti rahalla maksettuja, kaikki alkoivat toimia normaalisti.

Muistan suuret syntini ja lukemattomat virheeni, joista yksi on käyttöjärjestelmän sorkkiminen kesken hyvin tärkeän työn. Kesällä 1991 iski paniikki. Olin tehnyt juuri sen. Ensin näytöllä oli vain kuuluisa sininen ruutu. Kohta ei ollut sitäkään. Mikään ei toiminut. En minäkään. Hitaasti raajani alkoivat toimia. Juoksin metsään piiloon. Olenhan suomalainen.

Se oli Windows 3, ja samalla asensin, hullu, WP:n rinnalle sellaisen ennenkuulumattomaksi väitetyn Wordin.

Tekee mieli olla samaa mieltä, kun joku takapajuinen henkilö ylistelee, ettei Word Perfectin veroista tekstinkäsittelyohjelmaa ole sittemmin nähty. Todellisuudessa tuollainen lause on vailla mieltä. ”Vuoden 1938 Packardin veroista henkilöautoa ei enää myöhemmin tehty…”

Windows 10 ja nykyiset kuluttajamäärät aiheuttavat sen, että keskustelu tietokoneiden käyttöjärjestelmistä tulee pian unohtumaan. Voi olla että IOS on parempi ja Linux-väki on tietenkin oikeassa. Me laiskat ja saamattomat laumasielut suunnistamme ”käyttäjäkokemuksen” mukaan eli menemme yli siitä, missä aita on matalin. Niin minäkin, niin minäkin.

Kirjoitusvirheitteni aina suuri määrä on tekemisissä sen kanssa, miten istun. Kun huteja tulee karmeasti, on noustava seisomaan, tuijotettava hetki tyhjyyteen ja istuttava uudelleen, suoraan.

Lukijoista niille, jotka ovat jo alkaneet hymähdellä, sanon että kääntäkääpä näppäimistö tai kojeenne ylösalaisin ja kirjoittakaa sitten. Se on osa käyttäjäkokemusta, ettei tarvitse kirjoittaa peilikirjoitusta. Olettehan kokeilleet lapsuusvuosien jälkeen? Kynä ja paperia ja yrittäkääpä – kirjoittakaa esimerkiksi ”Helsinki”, oikealta vasemmalle, peilikuvana. Terveisiä vain ja onnea.

Tosin tunsin kerran miehen, joka oppi lukemaan ylösalaisin. Isosisko oli oikein koulussa ja tankkasi aapista pirtin pöydän ääressä. Pikkuveli kurkki pöydän takaa. Kun sitten pappi kävi, tämä pikkumies, myöhempi professori, sai hänkin näyttää taitoaan ja käänsi luettavaksi ojennetun katekismuksen ylösalaisin ja paukutti siitä. (Puheena on lasteni isoisä ja yli sadan vuoden takainen aika.)

Siihen kysymykseen en osaa vastata, onko Windowsin uudesta versiosta jotain apua ja kannattaako vanhasta vaihtaa.

Sanoisin laimeasti, että vaikka jokin XP on vankka ja toimiva järjestelmä, ennen pitkää jopa ajurit käyvät vähiin ja kuluttajan valinnanvapaus osoittautuu tässäkin näennäiseksi. Vakaan käsitykseni mukaan päivitys ei maksanut ainakaan minulle Officen ”tilaajana” mitään.

Pieni haitta eli siis opettelun aihe oli tapani käyttää kahta hiirtä, enimmäkseen vasemmalla kädellä. Uusittu aloitusvalikko kaikkineen on selvästi parempi kuin edellisessä versiossa. Siirsin palkin lailliselle paikalleen näytön alareunaan. Säästyy aivoa, kun kuvakkeet mahtuvat riviin, vaikka sovelluksia olisi auki paljonkin.

Yllättävää kyllä, arvioinneissa haukuttu verkkoselain Edge on miellyttävä. Firefoxia en enää saa puhtaaksi hyvin häiritsevistä mainoksista ja kilkkeistä, jotka sotkevat näkymän, eikä Chrome ole paljon paremmin turvattavissa. Kai se on vain ajan kysymys, milloin Edge saa samat taudit. Nykyisellään se on kuitenkin näppärä ja vaivaton ja silmänruuaksi rakennettu lukunäkymä eli mahdollisuus napsauttaa verkkosivu kirjaa jäljitteleväksi näkymäksi on mainio.

Kun siis paneudun kaikella hartaudella esimerkiksi NYRB:in laajahkoon kirjallisuusartikkeliin, saan sen silmilleni sopivaan asuun ja muotoon.

Tuo on koko uuden Windowsin miellyttävä puoli. Ohjelmasta toiseen siirtymiseen on monta helppoa tietä ja ikkunoiden säätäminen on ongelmatonta.

Myös painetuissa kirjoissa tuo ongelma on tuttu. Joskus kirja on niin hankalaa pränttiä ja riviväli niin pieni tai rivi niin pitkä, että lukeminen on oikeasti epämiellyttävää.

Taustalla taitaa olla anatomiaa. Tuli kerran puheeksi jonkin pakinan takia, tietääkö nuoriso eli siis alle 50-vuotias kansanosa, mikä on lukutikku eli ällästikku. Ei tunne tietävän eikä tarvitsekaan tietää. Itse olen mielestäni jopa nähnyt sellaisia veistettävän. Pieni aloittelija sai tikun hikiseen käteensä seuratakseen sen avulla vaivalloisia merkkejä kirjain kirjaimelta. Aa sano aa.

Sarjassamme erikoisia henkilöitä Panu Rajala oli äsken televisiossa kehumassa Finlandia-ehdokkuuden saanutta romaaniaan I.K. Inhasta. Tuo ehdokkuus hämmästytti myös minua niin että kävin hankkimassa kirjan. On ennenaikaista ottaa kantaa, mutta sen pohjalta, mitä olen ehtinyt katsoa, ehdokkuus tuntuu oikealta valinnalta. Inhan elämäntarina oli monivaiheinen ja loppu traaginen, kuten muuten myös toisen suuren valokuvaajan Signe Branderin.

Television toimittajat tuntuivat hiukan nikottelevan sitä, että Rajala on liittänyt reippaasti Inhan omaa tekstiä romaaniinsa. Kirjailija sanoi, että mitäs, kun se on niin hyvää.

Tekijänoikeudellisesti ja lain tarkoittaman hyvän tavan mukaan arvioituna menettelyssä ei ole mitään moittimista. Päinvastainen voisi olla totta. Kun kirja on selvästi ja ilmoitetusti romaani eli siis ainakin jossain määrin mielikuvituksen tuotetta, noin kauan sitten kuolleen ihmisen suuhun saa panna lauseita ja hänen julkaisemaansa saa käyttää romaanissa. Erillisiä alaviittauksia ei tietenkään tarvita. Lähteet on mainittu kirjallisuusluettelona, ja se on oikein.

Olen muuten eri mieltä kuin Rajala. Inha ei ollut Lapin valokuvaajana ylittämätön. Itse asiassa hän jätti Lapin käytännössä väliin. Myöskään Paulaharju ei varsinaisesti kunnostautunut isojen näkymien kuvaajana. Sen ajan värkeillä ei päässyt tehoihin. Nykyaikaisillakin se on vaikeaa.