Rip Kirby ja Philip Marlowe tappeli

Kumpi voitti? Tietysti Marlowe. Janne Virkkunen on eri mieltä. Kun kotikommunistit uhkasivat Kirbyä, Virkkunen ei tinkinyt tuumaakaan, ja sarja jatkui lehdessä edelleen.

Mutta Rip Kirby oli entinen merijalkaväen mies, ja ikuisen tyttöystävänsäkin mielestä ihanan vahva ja muiden lukijoiden paitsi päätoimittajan mielestä liiankin intellektuelli. Ja epäilijätkin näkivät hänestä, että tosi mies polttaa piippua, oli sitten kysymyksessä Holmes, Maigret tai kuka vain. Romaaneissa myös Marlowe tuntee tupakoimisen taidon ja toteuttaa yhden valepidätyksenkin takin taskusta poimimallaan piipulla uhaten.

Olen itse suunnitellut samaa temppua.

Suuren taiteilijan ja klassikon ero on niin valtava, että mainosmaailman on pakko väärinkäyttää ”klassikkoa”. Niitä muka syntyy viikossa. Käännän katsettani. Päällimmäinen kirja on selvä klassikko, Wang Wein runot englanniksi. Sveitsin armeijan linkkari on klassikko. Sille taitaa tulla ikää sata vuotta. Ystäväni Perttu on pitänyt minua ajan tasalla. Gerber on varmaan parempi ostos ja meille, joita on muutaman kerran erehdytty pitämään herrasmiehinä, se pienin Leatherman kuuluu taskun pohjalle ja menee läpi ainakin kotimaan lentojen turvatarkastuksessa. Sitten kun lakkaan köyhtymästä ja alan rikastua, voin näppärästi leikellä setelinipuista sidevyöt tuolla asiaankuuluvalla välineellä.

En ole koskaan todella pitänyt Rip Kirbystä. Kun kirjoitin 1971 sarjakuvista sen kirjan, joka jotenkin sai pysyvän aseman, perehdyin kunnolla myös Alex Raymondiin. Ei tuollaista piirtämistä todeksi uskoisi, ja vielä terällä!

Aina kun kohtaan Erkki Tantun ylistystä, mieleeni tulee viivan kulttuurihistoria. Tantussa on jotain peräti suomalaista taitamattomuutta. Hänen jäljiltään viiva on kuin huonolla linkkuveitsellä risteysaseman (Haapamäki) miesten vessan seinään vedetty. Raymond yhdistää edellisen sukupolven mainospiirtäjien jotenkin jugend-henkisen viivan sirouden oman aikansa vauhtiin ja voimaan. Niinpä. Hän kuoli kaverinsa huonon amerikkalaisen avoauton rattiin. Ei tainnut tietää entinen merijalkaväen mies, että ylitehoinen amerikkalaisauto lähtee laakista poikittain, koska jousitus ja pyörän ripustus olivat niin alkeellisia. Niin että puuhun ja henki pois.

Hyvät elokuvaohjaajat (kuten Hawks) panivat Philip Marlowen (Bogart, myöhemmin Mitchum) käyttämään outoja, naurettavia autoja. Heti kun hän nousi autosta ja hamuili sitä lyhyttä, säälittävää revolveriaan, varjoista harppasi joku kolkkaamaan hänet.

Siinä missä Rip Kirby oli swingiä, Marlowe enteili cool jazzia Miles Davisin ja Thelonius Monkin hengessä. Kyllä siinä on kuulkaa suuri ero, että toinen istuskeli New Yorkissa ja toinen Los Angelesissa, siinä La Cahuengan talonrumiluksessa, jonka edessä olen käynyt pyhiinvaelluksella.

Chandler sävelsi yksinlauluja, Schubertin tapaan, ja pianokappaleita sooloäänelle, siis ei sointuryhelmiä vaan ääntä, joka uskaltaa valittaa.

Mutta näitä kovia katuja

on miehen mentävä,

vaikka hän itse ei

ole kova, likainen, pelko.

Hän on ihminen,

hän on jokainen.

Hän on täysi

ja tavallinen mies, ja tavaton.

Hänen on kunnia, ymmärrys, pakko,

eikä hän ajattele sitä eikä puhu.

Hän maailmassaan paras,

toisen maailmassa hyvä,

hän ei ota rahaa kysymättä

eikä iskua vastaamatta

hillitysti, harkiten.

Hän on yksinäinen ylpeä,

ja ylpeys näkyy

ja otetaan lukuun,

sillä kuka ei ota sitä lukuun,

katuu kaiken ikänsä,

että astuikaan hänen tielleen.