Au hasard

Lähdettyämme elokuvista ja sanottuamme hei Alaselle näimme Malminkadulle kolme punaista avo-Ferraria, jotka olivat menossa johonkin tai tulossa jostain. Ne vaikuttivat säälittäviltä verrattuna juuri katsomaamme elokuvaan.

En olisi arvannut katsovani vielä kerran teatterissa Robert Bressonin filmin ”Au hasard, Bathasar”. Kirjoitin siitä lehteen laajahkosti vain hiukan alle 50 vuotta sitten. Ylistys oli yksimielistä.  Yksi ylistäjistä oli Godard, jonka arvio on kyllä virheellinen – koko maailma puolessatoista tunnissa.

Elokuvan musiikki on Schubertin pianosonaatti numero 20 A-duuri, toinen osa. Luulin sitä jostain syystä f-molliksi, mutta ei. Tuo osa on fis, ja se juuri on sen taika. Niin voi ihminen erehtyä. Tämä musiikki on yksi avain elokuvaan, joka on kuitenkin sekä kokonaisuutena että yksityiskohdissaan selittämätön.

Muutakin väitetään, mutta ei se ole mikään uskonnollinen elokuva ja kristillinen symboliikka, kuten aasi, lampaat ja kaikki on pintaa, jonka tarkoitus on pudottu tietämättömät kärryiltä. Kuten musiikki elokuva menee duurissa monin kohdin ja sisältää ihmeellisiä sanaleikkejä. Nahkatakkinen paholaishahmo laulaa kirkossa Marien rukoillessa ”Panis angelicus”, siis sitä hyvin tuttua ”enkelien leipää”. Kohta hän on töissä pikkupaikkakunnan leipurinliikkeessä ja toimittaa mopolla postilaatikkoihin – leipää.

Koska elokuvassa ei näy yhtään kyyhkystä, puhe ei ole armosta. Pappi murjaisee Marien kuolevalle isälle ”Jumala lähettää kärsimyksiä sille, jota Hän rakastaa.” Papilla on Raamattu polvillaan, mutta epäilen hiukan, löytyykö sieltä tuo lause. Ei löydy ainakaan Jobin kirjasta, jonka kohdasta kirjakulta näyttää olevan auki.

Sitä vastoin elokuvan muut eläimet ovat hämmästyttäviä. Mukana on tiikeri, jääkarhu ja simpanssi – eräässä vaiheessa Balthasar-aasi joutuu sirkukseen. Kaskaitten ääniä kaipaan itsekin joskus, kun en kuule mitään.

Tämä on yksi niistä teoksista, joissa se, mitä ei näytetä, on ehkä tärkeämpää kuin se, mitä kankaalla näkyy. Taiteellisesti tuo on keino korostaa katsojan vastuullisuutta. Merkitykset syntyvät katsojan mielessä.

Kiittävät arvioinnit tuntuvat omituisilta, koska elokuva on surrealistinen, joten siitä voi sanoa rankaisematta melkein mitä tahansa. Mieleeni tuli koko ajan Bunuel – Tuhon enkeli, Viridiana, Nazarin. Surrealismi tarkoittaa ylitodellista, ei epätodellista. Elokuvan säälittävä, hiukan luihu ja omahyväinen juoppo on Kristus. Pahasti sydäntä kouraisevan teoksen yksi omituinen piirre on replikoinnin lähes täydellinen tunteettomuus. Repliikit sanotaan vailla kaikkea luonnollisuutta. Jos katsoja pääsee tapahtumien virtaan, virta tammetaan esimerkiksi pätkällä puhetta Jackson Pollockin action-paintingista. Tosin juuri Pollock onkin kuin Bresson, arkipäiväisyyden salaperäisyyden tulkki, henkilökohtaisen valinnan mielettömyyden kuvaaja, elokuvan Kierkegaard.

Sen allekirjoitan heti, että Bressonin mielessä liikkuu nytkin Dostojevski. Bresson teki useita aika suoria filmiversioita Dostojevskista. Mutta tyyni, mietiskelevä pahuus on Kellariloukosta ja päähenkilö – aasi – todella on eräs tulkinta ruhtinas Myshkinistä, ”Idiootin” nimi- ja päähenkilöstä. Ei liioin Karamazov ole kaukana, oman vakaumuksen vainoamat ihmiset.

Tuo elokuvan musiikki on niin tärkeä siksi, että esitetyn sonaatin toisen osan sijasta sonaatin neljäs osa sisältää filmin kertomuksen. Kaikki on tehty tässä elokuvassa toisin. Ohjaaja toteuttaa sellaisenkin mahdottomuuden, että hän katsoo ohimennen, oman olkapäänsä yli takaa.

Kuvaaja on onnistunut tekemään mustavalkoisen elokuvan ilman mustaa ja valkoista (paitsi loppukohtaus). Varovainen ylivalotus saa harmaan hohtamaan. Harmaa on elämän väri. Kaikki kuvat (paitsi alaston Marie) ovat sommittelultaan virheellisiä. Ne jotenkin pyrkivät liikahtamaan tai valumaan jostain reunasta tai nurkasta. Leikkaus on niin perinteinen, että kuvia tärkeämpää on se, mitä jää kuvien väliin. Se on sama asia kuin musiikissa, jossa sointu on mielenkiintoa vailla, mutta sointujen suhde eli se miten mennään soinnusta toiseen, on juuri sitä musiikkia. Proosan suuri ongelma on, miten mennä pisteen yli. Yhdeksän kirjailijaa kymmenestä osaa kirjoittaa vain lauseita, eikä se riitä.

Pianisti Josef Hoffman selitti yhden kerran eräällä toiselle muusikolle, että kappaleen tulkinnassa on keskityttävä raivokkaasti juuri niihin ääniin, joita juuri nyt soittaa. Vain siten pystyy ilmaisemaan jokaisella erillisellä sävelellä, joka tahdissa joka rivillä koko kappaletta. On oltava herkeämättömän varma siitä, mistä on tulossa ja mihin on menossa eli siitä, että alku ja loppu ovat keskellä.

Latteasti ilmaisten tuo tarkoittaa tulkintaa ”kokonaisuudesta käsin”. Rakkauden turmelema nuori nainen on jo keinuessaan pikkutyttönä silloin vielä turvallisen kotinsa pihalla se mikä hänestä on tulossa. Kuten Nietzsche hänelle tyypillisen uhon vallassa sanoi: tule siksi, mikä olet.

Tämä on nietzscheläinen elokuva. Ei uskoisi.