Aho

 

 

Monikulttuurinen Juhani Aho (kuvassa) pysyy arvoituksena. Lähes kaikissa kirjoissaan hän kuvasi kulttuurien yhteentörmäystä ja hukutti itse monikulttuurisuutensa Viitasaaren Huopanankoskeen kehitettyään perhokalastuksensa mystiikaksi. Pelokkaan varjoisasti hän kuvasi omienkin ihanteittensa hajoamisen huligaanien valtaan talven 1918 Helsingissä ja sitten vieläkin pahempien huligaanien noustua valtaan keväällä ja kesällä 1918. Hän oli hyvin lähellä saada kirjallisuuden Nobelin, elleivät valitsijat olisi olleet mielessään ja muistioissakin sillä kannalla, ettei suomalainen pysty kirjoittamaan maailmankirjallisuutta.

 

Monien suppeiden ja laajojen kuvausten jälkeen Panu Rajala julkaisi 2011 elämäkerran ”Naisten mies ja aatteiden”. Teoksen yksi ansio on, että eräät ihmettelyn aiheet ovat nyt paperilla.

 Savolainen papinpoika nousi kerralla maineeseen ja oli aikansa nuorten suomenmielisten ärhäkkä nimimies. Isommalla iällä hän oli Päivälehden piirin henkisiä johtajia. Vanhana hän oli ehkä ainoa K.J. Ståhlbergin läheinen ystävä ja poliittinen kannattaja eli vakaumuksellinen liberaali. Hän oli kansallinen kosmopoliitti, sotaisa pasifisti ja askeettinen mielihyvän metsästäjä.

 

Juhani Aho julkaisi kolme Suomen huonointa kirjaa, ”Panun”, ”Juhan” ja romaanintapaisen ”Kevät ja takatalvi”. Niiden huono esimerkki näkyy edelleen, joka syksy. Tyylilaji on melodraama. Loistelias kieli sotii typerien tarinoiden kanssa. Onneksi Aho viisastui ja alkoi jättää tarinan kokonaan pois (lastut).

 

Hänellä oli hyvin läheinen suhde Elisabeth Järnefeltiin, jonka lapsista tuli eri alojen huippuja. Elisabeth oli venäläinen aatelinen. Hänen miehensä oli sangen suomalainen kenraali ja kuvernööri. Kansallisbiografian artikkelissa sanotaan kerrankin suoraan, että kaikki Järnefeltien lapset kärsivät mielenterveyden ongelmista ja tarvitsivat ajoittain hoitoa. Sama koski kyllä myös äitiä ja isää.

 

Vaikka Panu Rajala on profiloitunut tutkijaksi, joka ei hätkähdä eikä häpeä, hän jättää sanomatta, että sama koski Juhani Ahoa ja hänen perhettään.

 

Ehkä Ahon ja Elisabethin suhde ei ollut avoimen seksuaalinen; Rajala arvioi näin. Juuri sitä Aho kuitenkin kovasti kärtti. Kerran Jussi ja Täti tavattiin Vanhankirkon puiston pensaista yöllä kello 2. Asia on kertomisen arvoinen, koska Elisabethin pojat olivat saman ikäisiä kuin Aho, Arvid täsmälleen (syntyivät 1861, Elisabeth taas 1839).  Harvemmin kuullaan vieläkään opiskelijapojasta, joka pyrkii kavereittensa äidin hameen alle.

 

Ahon omaa äitiä on kuvattu etäiseksi; hän oli vahvasti kiinni Savon herännäisyydessä ja piti esimerkiksi kirjojen kirjoittamista syntinä. Joitakin juttuja on ystävysten Minna Canthin ja Juhani Ahon ajoittain tavattoman läheisistä väleistä. Minna lienee ollut arveluissaan sukupuolielämästä jokseenkin naiivi. Canthin Kuopion lankapuodin juoksutyttönä ollutta Maria Jotunia Aho ei kai ehtinyt tuntea ennen kuin Helsingissä, jossa osakunnassa juhlivat Ahon voiman päivinä Manninen, Lehtonen ja Jotuni. Jotunista tuli sitten avioliittohelvetin kanoninen kuvaaja (Huojuva talo).

 

Se on mainittu kauan hakuteoksissakin, että Aho sai lapsen myös vaimonsa Venny Soldanin nuoremman sisaren Tillyn kanssa. Sekä Tilly että lapsi Björn (Nisse) olivat kuvassa mukana kaiket ajat. Puolisot olivat silti toisilleen tärkeitä ja läheisiä, mutta ajautuivat Ahon viimeisinä vuosina asumuseroon. Yhdeksi syyksi tähän mainitaan suhtautuminen kansalaissotaan. Selitys jää auki. Venny ei ollut punainen, mutta erikoinen kyllä. Jo hänen isänsä, josta Aho laati elämäkerran, oli originelli kasvatusajattelun uranuurtaja ja rahapajan johtaja. Pitäisi ehkä lukea se ja myös Vennyn elämäkerta.

 

Ahon vanhin poika Heikki liittyi 1918 punaisiin ja päätyi Viipurissa vankileirille, josta isä onnistui pelastamaan hänet Mannerheimin avulla. Tästä asiasta ei ole mainintaa Ahon suunnattomassa tuotannossa - ei myöskään kirjeissä eikä päiväkirjoissa. Rajala jättää tämän asian vähälle. Sen verran käy ilmi, ettei kysymyksessä ollut mielijohde eikä nuoruuden huimapäisyys. Ahon Antti-pojan kirjoittamassa isänsä laajassa elämäkerrassa (1951) perheen mystikkojen erimielisyyksistä mainitaan. Luin tuon laajan teoksen vuosikymmeniä sitten, koska olen kiinnostunut kirjoista ja kustannussopimuksista; Aho oli suunnattoman tarkka sopimuksistaan ja palkkioistaan. Oudosti hän toisaalta jätti hankkimatta omaisuutta ja joutuikin kadulle vanhan Eiran patriisiasunnostaan, jota hän ei ollut periaatteellisista syistä ostanut omakseen. Sekin on poikkeuksellinen piirre, ettei Aho ollut viinaan menevä. Kaikki kaverit olivat, myös Järnefeltien tyttären omahyväinen aviomies Sibelius, joka kyräili Ahoa epäillen, että tämä metsästää Ainoa, vaikka tähtäimessä oli Ainon äiti.

 Jos joku on kiinnostunut henkisen kyvykkyyden periytymisestä, tässä olisi hyvää aineistoa. Ahon poikien työ elokuvan ja valokuvan uranuurtajina on ymmärretty kunnolla vasta hiljan. Veli Kaarlo Brofeldt päätyi liikemieheksi, ja hänen kauttaan Kymi-Kymmene ja Thomesto kuuluivat sukuun niin että eräässä vaiheessa usean suurliikkeen ja yhden pankin merkittävinä omistajina oli Brofeldteja, jotka liittyivät avioliiton kautta Juvan ihmesukuun.