Silli

Ja sitten asiaan. Yksi sellainen Pirjo laittoi minulle mukaankin kalaherkkuja. Olen perso silleille. Sillin ja silakan erottaminen toisistaan on tarpeetonta. Laji on sama ja niin kalakin, vaikka perinteisesti Itämeren silliä sanotaan silakaksi. Ero on viihtyminen suolaisessa tai vähemmän suolaisessa vedessä.

Kilohaili, jota kylmän rauhallisesti syödään ja myydään silakkana, on sitten eri laji. En tiedä, onko sen maku kovin erilainen kuin silakan. Kalojen maku riippuu niin paljon elinpaikasta ja ravinnosta. Ennen niin tuttu Suomi-sardiini oli tiettävästi kilohailia.

Suomessa ja suomeksi anjovis on ruokalaji, tavallisesti niin sanottu maustekala eli juuri se, jota myydään silakkamarkkinoilla. Esimerkiksi englanniksi ”anchovy” on kalalaji. Sardiini on kala, ei tosin meikäläisiä. Ja sitten on vielä sardelli.

Yksi olemassaolon arvoituksista on silakan halpa hinta, ja sillinkin. Molemmat ovat herkullisia ja ravitsevia. Ellei ole erikoisen innostunut dioksiinista, terve aikuinen voi pistellä silakkaa sen verran kuin sielu sietää.

Siitä olen hiukan epävarma, mitä on se ”rasvasilli”. jota osuuskaupassa ennen myytiin. Luulisin että se oli Islannin vesiltä troolattua silliä, ehkä Saukko-nimisen laivan tuomaa. Radion uutisissa kerrottiin, milloin Saukko oli lähtenyt kotiin Suomeen, ja sitä oikein odotettiin.

Kun saaristo ja oikeastaan myös meri ovat minulle mieskohtaisesti jokseenkin vieraita, en muista olleeni koskaan paistamassa silliä pannussa, enkä silakkaakaan. Kun halstrattu silakka on niin hyvää, kai se olisi pannussa paistettuna vielä parempaa. Ehkä se kertoo, joka tietää. Suomen vesiltä saattaa hyvinkin saada pyydykseensä sillin, ja vielä ison.

Sodan aikana ja sotien jälkeen kaikki söivät kalaa ja kaikki pyydystivät. Kalastaminen oli kesällä itsestään selvää, ja tuo toimi kuului kaikille. Kun professori tuli viikonlopuksi huvilalleen, kalastettiin kauluspaita päällä ja kravatti kaulassa. Eläkeiän tietämissä verkkojen laskeminen ja nostaminen saattoi pikku hiljaa jäädä, mutta edelleenkin soudettiin uistinta.

Väittäisin että tämä tapa on kadonnut, ainakin itsestäänselvyytenä. Samalla järvikalan arvostus on romahtanut. Järvikalasta puhuttaessa muikku on tietenkin asia erikseen ja muut lohikalat samoin.

Mielipiteitä on monta. Minusta ahven ja hauki ovat periaatteessa aika hankalia syödä ja vaativia valmistaa. Molemmista saa suuri herkkuja, ja samoin lahnasta.

Hyvänen aika – en edes tiedä, onkivatko pikkupojat kesäisin. Sekin oli itsestään selvä puuha, joka aloitettiin hyvin pienenä. Ei se ollut tytöillekään vierasta, mutta jotenkin tuo kalojen onkiminen kissalle on ainakin minun mielessäni ensimmäisiä ”miesten töitä”.

Palaan ennen pitkää Yrjölän ynnä muiden mahtavaan Suomen kalat –uutuuskirjaan, joka sisältää kaiken tarpeellisen tiedon kaloistamme. Kirja on todella komea ja käsittääkseni asiantunteva. Tekstin on kustantaja jättänyt editoimatta, ja se on vahinko. Kömpelyyksiä ja tahatonta sekasotkutyyliä on turhan paljon.

Niissä Pirjon kotiinviemisissä lasimestarin silli, suutarinlohi ja sinappisilli olivat tietysti hyvin edustettuina, samoin siika ja lohi.

Nythän on niin, että kala on melkoinen haaste. Sen on oltava todella tuoretta. Vaikka jokaisesta marketista saa irtotavarana silliä, joka on oikein hyvää, herkullisuuden (umami) ero taitajan tekemään on kuitenkin todella suuri.

Eilen pätsäsin uusia perunoita, tosin vielä kankaan alla kasvatettuja eli ei mitenkään erikoisen makuisia, sitä Pirjon silliä, ruisleipää ja piimää päälle.

Ehkä vika on minussa, mutta ei tule mieleen, että olisin syönyt parempia aterioita. Ja elämän eri käänteissä on tietenkin tullut aterioiduksi kaikenlaisissa paikoissa, myös muutamissa Euroopassa ja Amerikassa tolkuttomasta kalleudestaan tunnetussa. Kalapuolella Kalifornia kilpailee hyvin. Ahi-tonnikalan lisäksi siellä on etenkin San Franciscon Fisherman’s Wharfilla todella maistuvaa kalaa (ja äyriäisiä ja simpukoita).

Silti tuo eilisen tyyppinen ateria on mielestäni vielä parempi. Sen voittaa vain yksi ateria, jota varten saatan ajaa tänäkin kesänä viisi – kuusi tuntia autolla, suuntaansa. Nimittäin tuoreeltaan paistettu muikku ja ne perunat ja se limppu ja voi ja piimä. Possulan possuveikko ei ole hoikka eikä heikko.