Oikeusministerin onnettomuus

Itse ajattelin, että pitäähän miehen saada yrittää, ja katsotaan sitten. Puheet kuolemanrangaistuksesta ja muut hullutukset käsittää ehdokkaalta ja nykytilanteessa jopa kansanedustajalta, vaikka olen valmis tunnustamaan, että esimerkiksi minulle ne riittävät luomaan käsityksen puhujan hengenlahjoista. Aina voi jutella, pitäisikö meilläkin olla sellainen rangaistus, mutta jos haluaa sanoa jotain asiasta, voisi ensin vähän ottaa selvää tai kysyä joltain. Aihe on yksi kaikkein tutkituimmista.

Iltapäivälehdet ilmeisesti juoksuttivat ilkeyksissään Lindströmin nyrkkiin, ja tämän juoksi. Eilisen tiedotteen mukaan ministeriön työryhmä alkaa selvittää, ovatko rikoksista annettavat rangaistukset oikeudenmukaisessa suhteessa teon moitittavuuteen.

Juuri tuo arviointi on rikoslain mukaan tuomioistuimen tehtävä, jokseenkin noin ilmaistuna (Rikoslaki 6 : 4). Nyt halutaan tuomioistuinten jälkikäteisarviointia.

Kirjoitan tämän vetoamatta oikeusvaltioperiaatteeseen, josta Lindström ei liene kuullutkaan.

Riittänee kun sanon, että entäpä jos tuollainen tutkimus tehdään ja se osoittaa, etteivät ne rangaistukset ole oikeudenmukaisessa suhteessa rikoksen vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen, teon vaikuttimiin sekä rikoksesta ilmenevään muuhun tekijän syyllisyyteen.

Mitä sitten tehdään?

Jopa Suomessa on ollut sellainen tapa, että oikeusministeri eli hallinnon eli toimeenpanovallan edustaja ei kajoa lainkäyttöasioihin, etenkään rangaistuksen mittaamiseen. Sama periaate on käytössä kaikissa länsimaissa ja mielenkiintoista kyllä myös Yhdysvalloissa, vaikka heidän rikoslainkäyttönsä on kroonisesti sekaisin, liian kallis, liian täynnä teknisiä aukkoja ja väyliä ja on tuottanut maahan enemmän vankeja suhteessa väestöön kuin on Venäjällä tai Kiinassa. Yhdysvallat ei ole oikeusvaltio.

Niin – mitä tehdään? Normaali, perustuslain mukainen tapa on lainmuutos eduskunnassa. Rangaistusasteikot – myös minimit ja ehdollisuuskin – ovat yksin lainsäätäjän vallassa. Siis laki olisi muutettava.

Jos tuollainen kuviteltu muutos tehtäisiin asiantuntemattomasti, kuten lienee tarkoitus, seurauksena on todella suuri sekasorto.

Tässä kirjoituksessa ei sitten oteta mitään kantaa iltapäivälehtien esittelemään raiskausjuttuun. Koska teko oli seksuaalirikos ja sekä syytetyt että tiettävästi uhri alaikäisiä, se käsiteltiin kokonaan suljetuin ovin. Toisin sanoen en tiedä faktoja – eikä kukaan muukaan, paitsi oikeudenkäyntiin osallistuneet.

Ei sen puoleen, rangaistuksen mittaamiseen en tässä kajoaisi, vaikka tietäisinkin, mistä jutussa on kysymys. Tässä vaiheessa jo ainakin yksi professori ja yksi syyttäjä on puhunut läpiä päähänsä. Sellainen ei ole tavatonta.

On kiinnostavaa nähdä, viittaako Soini tässä yhteydessä ”ministerin sananvapauteen”. Pääministerin arvaan sivuuttavan tämän asian vaikenemalla, koska vaikeita ja kiireellisiä asioita on hoidettavana vaikka kuinka.

Joka tapauksessa Lindström teki uuden rataennätyksen. Näin nopeasti hän osoitti, ettei hänestä ole oikeusministeriksi. Melkein varmasti hänelle oli annettu ohje pitää enimmäkseen suunsa kiinni, mutta hänpä ei pitänyt.

Ajatelkaa nyt, lukijat – mitä se sellainen olisi, jos oikeusministeri sanoisi julkisesti kesken olevassa rikosjutussa, että käräjäoikeuden ratkaisu on väärä. Jos oikeusministeri huomaa väärän eli lainvastaisen tuomioistuimen ratkaisun, hänen on otettava yhteyttä syyttäjään tai oikeuskansleriin. Suomessa ei tosin koskaan ole tuomittu tuomaria asiallisesti virheellisen tuomion antamisesta, mutta ehkä olisi paikallaan yrittää. Virheellisen ratkaisun tekeminen esimerkiksi tyhmyyden ja taitamattomuuden vuoksi ei nimittäin ole rangaistava teko. Eihän huonoja opettajiakaan tuomita vankilaan, ei taitamattomia partureita eikä muita. Virheiden oikomista varten meillä on järjestelmä, nimittäin hovioikeudet ja korkein oikeus. Rikoksia ja rangaistuksia tutkivan oppiaineen nimi on kriminologia. Tuomioistuimia on arvosteltava, mutta ”yleinen oikeudentunto” ei auta pitkälle, se kun ei ole yleinen. Viimeksi kuluneet 100 vuotta Suomessa sangen suuri osa kansasta on pitänyt rangaistuksia liian lievinä, olivat ne miten kovia tahansa, ja osa liian ankarina, olivat ne miten lieviä tahansa.

”Yleistä oikeudentuntoa” ei ole olemassa, kuten ei ole ”yleistä” käsitystä valtiollisten ongelmien ratkaisemisesta. Demokratia on yksi keino ajatusten ja tuntojen hajonnan huomioon ottamiseksi. Toinen on se, että tuomarit voivat rangaista ministereitä mutta ministerit eivät tuomareita. Ja äänioikeutetut voivat äänestää Lindströmiä.

En tiedä, miten tuli mieleen Groucho Marxin repliikki Chicosta eräässä elokuvassa – ”tuo mies puhuu kuin idiootti , hän näyttää idiootilta, mutta älkää antako sen pettää itseänne: hän on idiootti.”