Isänmaallinen tieto

Minulla ei ole koulutusta isänmaallisiin tehtäviin. Silti en tunne voivani kirjoittaa harkitsemattomasti näiden päivien puheenaiheesta eli siitä kysymyksestä, millaiset vakoiluoikeudet armeijalle ja poliisille on annettava lainsäädännöllä.

Mikään mitä kirjoitan tässä blogissa ei siis voi liittyä tietoihin, jotka olisin saanut varoituksin salaamisen tarpeesta.

Työhistoriani takia olen kyllä voinut arvata kaikenlaisia asioita. Niinpä en koskaan kysy kavereita enkä ystäviltä, ovatko he saaneet reservissä eli esimerkiksi kertausharjoituksissa koulusta sotilastiedusteluun.

Siksi huomautan historiantutkijana, että eräillä asioilla on mielenkiintoisia yhteyksiä. Vähän väliä jotkut blogini kommentoijat harmittelevat, että kirjoitan tarpeettomasti toisesta maailmansodasta ja kaivelen menneitä. Yksi syy kirjoittaa vuosista 1939-1944 on se, etten halua kirjoittaa sotilaallisesti eli maan puolustamisen kannalta ehkä merkityksellisen tiedon hankinnasta 1945-2015.

Arvioni mukaan on yhdentekevää ja arkista, että kerron tässä lukeneeni hyvin tarkasti vuotta 1945 vanhempien, tuomioistuimissa käsiteltyjen sotilasvakoilu- ja maanpetosjuttujen asiakirjat. Kun niitä luin, ne oli merkitty salaisiksi. Korkeimman oikeuden virkamiehenä käytettävissäni oli sellaista aineistoa, jota toinen tutkija ei olisi saanut nähdäkseen. Mielenkiintoni kohdistui tuomioistuimen sisäiseen toimintaan, jonka selvittämisessä esittelijöiden ja jäsenten kirjoitukset, muistiinpanot ja muistiot olivat hyvin keskeisiä. Lain mukaan ne ovat pysyvästi salaisia, ja siksi kirjoituksissani ei ole ainuttakaan viittausta niihin. Toivon, että joku muukin saisi luvan tuon aineiston käyttämiseen. Tosin en tiedä, miten sellainen lupa voitaisiin myöntää.

Haluan siis huomauttaa, että kysymys suomalaisten viranomaisten harjoittamasta, ulkomaihin kohdistuvasta vakoilusta liittyy yleiseen asevelvollisuuteen.

Eilisessä kirjoituksessani sanoin pitäväni selvänä, että armeija ja poliisi tarvitsevat nykyistä täsmällisemmät ja laajemmat oikeudet harjoittaa ”tiedustelutoimintaa”. Tässä kirjoituksessa sanon, että tietääkseni suomalaisilla tuomioistuimilla ei ole valmiuksia arvioida tuollaisen tiedustelutoiminnan tarpeellisuutta yksittäisissä tapauksissa. Tätä nykyä poliisi joutuu hankkimaan tuomioistuimelta luvan eräisiin toimiinsa. Jos jossain paikassa epäillään – sanokaamme – myytävän vahvoja huumeita, paikkaa ja siellä oleskelevia seurataan tarkkailemalla ja elektronisesti. Saman tyyppisiä lupia tarvitaan jatkossakin. Mutta tarvittaisiinko noita asioita käsittelemään tuomareita, joilla olisi keskimääräistä paremmat tiedot toimintatavoista ja teknologiasta?

Asevelvollisia koulutetaan perustasolla sotilaalliseen tiedustelutoimintaan, esimerkiksi eräiden tutkien käyttämiseen, vaikka yleensä henkilökunta on puolustusvoimien palveluksessa. Onko tuo asevelvollisten koulutus riittävää? Esimerkiksi sissitoimintaan kuuluu itsestään selvänä osana taito käyttää vahvasti salattuja viestejä. Nykyiset matkapuhelimet ja niiden reitittimet ovat todellisuudessa alkuperältään jalkaväen yksikköjen yhteydenpidon välineitä. Armeijan tarpeet ovat vaikuttaneet tekniikan kehitykseen muuallakin kuin Yhdysvalloissa.

Historiallinen, tunnettu esimerkki on sähkötysradio ”Kyynel”, joka kehitettiin jatkosodan alkuvaiheessa. Työryhmä oli Teknillisessä korkeakoulussa. Hanketta veti professori. Tulos oli erinomainen. Vastaavasti Valtion lentokonetehtaalta alkoi rauhanteon jälkeen 1944 suoranainen kansainvaellus Teknilliseen korkeakouluun.

Turvaamisen puolella yhteistyö armeijan kanssa on aina tärkeää. Esimerkiksi koko maan energiatuotanto ja veden jakelu ovat tietenkin kriittisiä. Tätä nykyä tietoliikenne on juuri samassa asemassa.

Sitä ei tarvitse tietää, miten eräiden keskeisissä siviilitehtävissä toimivien insinöörien taustat ja yhteydet on kartoitettu. Maallikko, kuten minä tämän kirjoittajana, saattaisi arvailla, että tehtävä on muuttunut, vaikka suomalaisten tietojen hankkijat eivät ennenkään olleet poliittisesti julkisia jonkin supervallan kannattajia. Toisin sanoen niin sanottujen stalinistien tiedot eivät kai juurikaan kiinnostaneet Neuvostoliiton sotilaspiirejä, ehkä Yleisradiota lukuun ottamatta.

Itse olen pari kertaa katunut liioiteltua kunniallisuuttani. Kun Yhdysvaltain tiedotus- eli siis propagandatoimisto järjesti minulle 1990-luvulla tapaamisia eri puolilla valtiota erittäin mielenkiintoisten lakimiesten ja tutkijoiden kanssa, maksoin lentoni ja hotellini itse, ja se tuli valitettavasti todella kalliiksi. Elinkeinoelämän eli suuryhtiöiden suunnasta annettiin myös ymmärtää, että sopivia apurahoja olisi tarjolla. Koska olin hovioikeudenneuvoksen virassa, kiitin tiedosta enkä pannut tikkua ristiin. Ja sitten takaisin Suomeen muutettuani tein hiukan tilinpäätöksiä, ja kyllä minä siinä huokailin. Seuraavina vuosina kävi selväksi, että usea ministeri tai pääministeri oli käyttänyt USA:n vieraanvaraisuutta hyväkseen.