Ylämummo II

 […]

Kirsi Kunnas:

”Eli merenpohjassa Meritähti

tuhat tonnia vettä yllä

-      Minä jaksan kyllä,

sanoi Meritähti.

-      On terävät sakarat,

ja litteät pakarat

    ja paineenkestävät kakarat.”

Elämäkertateos vahvistaa todeksi käsityksen, että Tuomas Anhava oli Kirsi Kunnaksen ystävä ja luotettu – ja vielä enemmän jo neitivuosiltaan hänen vaimonsa Helena, omaa sukuaan Pohjanpää. On muuten tuollakin pariskunnalla sukurasitusta. Rouvan isä oli siis runoilija, pappi ja opettaja Lauri Pohjanpää, joka uudisti suomalaisen lastenrunon. Herran isoisä oli Samuli Paulaharju.

Kunnas ikuisti Anhavan ja itsensä elämäkerran mukaan Ekbergin kahvilassa ensi kerran esittämäänsä Haitulan lauluun:

”Veisaisinpa virsiä

                 jos muistuttaisin Kirsiä.

                 Jos muistuttaisin Tuomasta

lakkaisin lauluja luomasta.”

Lasten- ja nuortenkirjallisuus on kulkenut monien vaarojen läpi. Yksi vaaratekijä on asiantuntijat. Esimerkiksi psykologit ovat olleet välillä äänessä. Monta keskustelua on käyty kauhusaduista. Kirstinä sanoo – virheellisesti – että Bruno Bettelheimin aihetta käsittelevä kirja tuli tunnetuksi meillä vasta suomennettuna. Kilpailevan yhtiön (Otavan) lasten- ja nuortenkirjallisuutta pitkiä aikoja erittäin tarkasti seuranneena voin kertoa, että näin ei ollut. Mutta Kirsi Kunnas asettui hyvin julkisesti väittämään, että lapsi tarvitsee myös pelkoa ja kauhua – jolla on rakenne, joka koetaan hyvässä ympäristössä ja joka päättyy.

Olen muistavinani, että erään suositellun version mukaan esimerkiksi Lumikki selvitti puhumalla väärinkäsitykset äitipuolensa kanssa ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti – eikä siihen mitään prinssiä tarvittu. Feminismin nimellä esiintyi jossain vaiheessa näinkin päättömiä ajatuskuvioita. Ja sitten oli tämä lastenkirjallisuus tyyppiä ”Sedän kanssa sosiaalihuollossa”. Ruotsissa puollettiin kiivaasti demokraattista arkirealismia, jota ei pitänyt sotkea hupsutuksilla.

Hupsuttelu on hyvä sana. Kirsi Kunnas käyttää sitä omista lastenrunoistaan.

Elämäkerrasta käy ilmi, että sotien jälkeen runo oli iso asia ja runo muuttui. Vapaamittaisuus oli sinänsä vaikka kuinka vanha keksintö, loppusoinnuin tai ilman. Tuossa vaiheessa siitä tuli normi. Ranskassa esimerkiksi G. Apollinaire ja englantia käyttäen Ezra Pound ja T.S. Eliot olivat osoittaneet tuollaisen runouden voiman ja mahdollisuudet jo vuosisadan alussa. Lisäksi Gerard Manley Hopkins, yksi kaikkien aikojen suurimpia ja suoraan sanoen vaikeatajuisimpia lyyrikkoja, oli kirjoittanut hyvin toisenlaista mittaa.

Kyllä modernistien ja vanhan liiton erimielisyyden voi hyvin esittää vapaan ja sidotun mitan riitana. Uskallan esittää arvauksen, että mitallisuus tekee paluuta meilläkin. Sillä on puolensa. Kysykää keneltä tahansa lapselta.

Toinen uskalias arvaus: Kirsi Kunnaksen lastenrunot ja lorut ovat osa sitä pohjaa, jolta erittäin tasokkaat laulujen tekstit nousivat. Tarkoitan Hectoria, Juice Leskistä ja näitä monia muita. Juha Watt Vainio ehkä oli vedenjakajalla kuplettiperinteen (kuten Reino Helismaa ja Tatu Pekkarinen) ja uuden mielen välillä. Hänellä on joitakin kirjallisuutemme taidokkaimpiin ja tehokkaimpiin kuuluvista teksteistä.

Vapaamittaisuus on luullakseni yksi syy siihen, ettei runous kiinnosta eikä sitä oikein lueta. Vilkaisin Tämän runon haluaisin kuulla –tyyppisiä valikoimia. Kyllä mitta rulettaa.

Moite: vaikka Kirsi Kunnaksen runoista on mahtavan hyviä sävellyksiä, esimerkiksi Eero Koivistoisen, ja aivan uusia levyjä, esimerkiksi UMO:n, ne pitäisi välttämättä saada myös äänikirjoina. Paheksun syvästi, että Kirsin omia etevästi luettuja näytteitä on verkossa niin vähän.

Toinen moite: kootut lastenrunot pitäisi heti paikalla saada sähkökirjana. Kunpa kustantaja tekisi niistä vaikka ylihintaisen eli joka suhteessa erinomaisen laitoksen. Ja kirja – kyllä joka marketissa pitäisi olla kootut Kirsit. Ei ole.