Parsimus

Teksti ja tekstiili ovat sama asia. Taustalla on toisin sanoen sama kreikan kielen verbi (tekhne). Pojat sanoivat, että voisin tyytyä jatkossakin Aku Ankan. ”Parsing” on minulle liian vaikea tietotekniikan käsite. Yritin selittää, ettei syntaktinen jäsennin nyt niin ihmeellinen asia ole. Kuluttajajulkaisussa oli tämä kuvakin. En ole tullut valokuvanneeksi anopin jäämistöstä talteen otettua sukkaa, joka on parsittu kahdeksan eri kertaa.

Kirjoitan tässä muistiin jääneitä asioita, koska isompi juttu Jo Nesbøstä on odottamassa. Mietin kirjoittajan hyvin vahvaa taipumusta kaameisiin juonenkäänteisiin, jotka ovat välillä liian kaameita. Valitettavasti erinäisten kidutusuutisten ja sarjamurhien jälkeen on paha väittää, että Nesbø ja Ellroy liioittelisivat. Ennakkovaroituksena sanon kuitenkin, että tämä norjalainen suursuosikki on ansainnut kaiken menestyksensä ja kaikki rahansa.

Turha kehua omalla rajoittuneisuudellaan, mutta minulle kymmenen myydyimmän listat ovat käteviä luetteloita kirjoista, joita ei tarvitse lukea. Joku on aavistanut, mistä en kuitenkaan pidä.

Usea lehti on käynyt haastattelemassa. Koska juhlanumeroita ei ole luvassa, kirjoitin jo valmiiksi jutun, jonka preeriaintiaani Pernaa sanoi sopivan Parnassoon. Valehtelin että puhe on V.A. Koskenniemen tuotannon kiitettävistä piirteistä. Kunhan näkevät. Otsikkokin on ”Koskenniemi ja tekijänoikeus”.

Parnassossa Juha Seppälä kuvaa kirjoittamistaan tavalla, joka sopii oudon hyvin myös Nesbøen kirjoihin. Mistä lienee kysymys? Ehkä voisin minäkin lähettää Parnassoon julkaisutarkoituksessa kirjoituksen ”Maailman paras murhamysteeri ja sen rakenne”. Otsikko tarkoittaisi Matteuksen evankeliumia, jossa kärsimyshistoria on syytä taustoittaa Vuorisaarnasta. Kieltämättä tarina on makaaberi ja osoittaa kohdin huonoa makua. Mutta halpahintaisten markkinointikeinojen käyttämistä ei pidä keneltäkään kieltää. Tarina viattoman, vaikka henkisesti ehkä häiriintyneen miehen vainoamisesta ja rääkkäämisestä ristinpuulla huvittaa lukijoita. Itse mysteeri on hiukan hutera. Kuka kähvelsi ruumiin sinetöidystä haudasta? Epäilisin Joosef Arimatialaista. Hän oli riski mies, kuten kertomuksesta käy ilmi. Eivät ne naiset olisi saaneet sitä kiveä liikahtamaan. Vai olisiko silloinen intifada toimittanut tuohon tehtävään tarvittavat jihadistit?

Lakimies-lehti ei julkaisisi kirjoitustani tuomarina verrattomasta P. Pilatuksesta. Olen jo kauan sitten ilmaissut ihailevani kollegaa, joka totesi käsiteltävinä olevista rikoksista epäillyn syyttömäksi, antoi hänet ruoskittavaksi ja tuomitsi kuolemaan ja sen jälkeen jätti eriävän mielipiteen yksin tekemäänsä päätökseen. Sinänsä täysin poikkeavasti tämä tuomari jätti myös huomiotta eukkonsa mielipiteen.

Kirjoitin huonosti historiantutkimuksesta. En osannut pitää toisistaan erillään moitettani, jonka kohde on tekstin häiritsevä ornamentiikka eli omituisten tagien pakonomainen maalaaminen aitoihin, seiniin ja sillan kylkiin, ja toisaalta kielenkäytön rikkautta, jonka taustalla on sekä tiedon että kokemuksen esteetön liike syvyyssuuntraan.

Aikani etsittyäni löysin sitaatin, joka sisältää tämän asian. Olisinko tietämättäni muistanut tämän?

Ehkä olin. Viime päivinä olen keskustellut monen kanssa journalismista ja manannut sille kuolleista nousemista. Pitäisi ottaa taas Orwellin ohella lasitateilija-journalistin malliksi Juhani Aho.

Friedell, Uuden ajan kulttuurihistoria III s. 291:

”Mommsenia on alusta alkaen ja sittemmin aina yhä uudestaan moitittu journalismista: täydellistä todellisen asiantilan nurinkääntämistä. Sillä mitä on journalismi? Väärää ethosta ja elämätöntä paatosta; tyhjää rutiinia ja kuluneita korulauseita; sovinnaista ’aikalaisten’ silmillä katselemista ja ylimielistä ivallisten huomautusten tekemistä; pakonomaista kysynnän määräämää aiheiden valintaa; hengetöntä ’tietoaineksen’ yliarviointia. Ja täsmälleen kaikki tämä on myös professorimaista. Yhteistä on niille  s i v i s t y m ä t t ö m y y s . Jos keskitason oppineisuuden tuotteista jättää pois filologian (sana käytettynä laajimmassa merkityksessä), ei jää jäljelle muuta kuin ikävystyttävä journalismi; ja tästä ne eroavat ainoastaan tuhlaavalla koristelullaan, jokseenkin samaan tapaan kuin eräät sotaa edeltäneen ajan hoviteatterit eivät olleet muuta kuin runsaskätisesti avustettua roskaa.”