Kylmäketju katkeaa II

[Jatkuu…]

Jännäri on aivan liian usein kuin lego-palikoista rakennettu. Ei legoilla leikkiminen ole aikuisesta oikeasti hauskaa. Palikoiden mekanismi on liian ilmeinen ja selkeys on myös rajoitus. Hyvässä toimintatarinassa, kuten tässä, tarina on epäselvä kuin metsä, mutta lukija on kuin Hannu tai Kerttu eli osuttuaan piparkakkutalolle ja nähtyään ihanuudet ja kauhistuksen löytää sieltä myös tien pois.

Tämä sama ilmiö on tuttu musiikista, sekä yksinkertaisista lauluista että taidokkaimmista suursävellyksistä. Joko sävellys menettää ratketessaan kiinnostavuutensa tai avaa uuden maailman, joka ei tyhjenny tutkimalla.

Parhaat jännärit suorastaan opettavat, miten tyhmää on kyllästyä ihmisiin, kuten jotkut kyllästyvät ystäviinsä tai perheensä jäseniin. He muka tuntevat toiset niin että tietävät ennakolta, miten päin he istuvat ja mitä aikovat sanoa seuraavaksi. Jännärin keskeinen, jatkuvasti toistuva ainesosa on yllätys. Ihminen ei olekaan sitä miltä näyttää. Joissakin tapauksissa kukaan ei ole.

Nykyjännärin yksi ansio on poliisin (rikoksen tutkijan) ja rikollisen (rikoksen tekijän) rinnastaminen. Jo vanha kettu Tolstoi pani romaanissaan tuomarin miettimään, kummalla puolella pöytää nyt on suurempi roisto. Se on hyvä kysymys, aina ajankohtainen.

Hieno romaani, kuten tässä puheena olevat Nesbøn teokset, esittää tutkijan ja tekijän toinen toistaan uhmaavina ongelmina, oikeastaan salaisuuksina. Sitä mukaa kuin toinen ratkeaa, toinen muuttuu vaikeammaksi. Kymmenen kirjan jälkeen poliisi Harry Hole on arvoitus itselleen, lukijalle ja kirjoittajalle. Yksi Nesbøn ansioista on harvinainen tunkeutuminen rosvojen (murhamiesten) mieleen. Viihteeksi luokitellussa kirjallisuudessa päävastustaja on kovin usein ylivoimainen ongelma.

lyhyt ja takelteleva selitys vaikean ongelman – ”koodin” – ratkaisemisen tavasta olisi sopivaa oheisluettavaa tietojenkäsittelytieteen edistyneille opiskelijoille tarkoitetulle kurssille. Enkeli on yksityiskohdissa. On epäiltävä eheyttä.

Nesbøn erikoisuus on hänen poikkeuksellinen älykkyytensä. Onneksi se ei tässä tapauksessa haittaa. Kirjailijalle tuo piirre on yleensä vahingoksi. Älykkyysosamääriin ja vastaaviin mittareihin ei tietenkään voi luottaa. Luultavasti tässä kuten melkein kaikissa muissakin asioissa voisi hahmottaa kellokäyrän. Viidennes on erikoisen lahjakkaita ja sama määrä tosi tyhmiä. Erikoisen lahjakkaiden ryhmän sisällä viidennes on käsittämättömän kyvykkäitä, ja he eivät ole todellisuudessa kovin mielenkiintoisia. Valkoisia käärmeitä on, mutta ei niistä ole oikein vaaraa eikä niissä ole viehätystä.

Joskus voi miettiä käänteistotuutta. Me, eliitti, pidämme ajanvietekirjallisuutta oikean kirjallisuuden äpärälapsena, joka on vammainenkin. Suhtaudumme poliittisesta mielipideilmastosta riippuen viihteeseen joko hyväntahtoisesti tai vihamielisesti. Jos ilmiö eli tuotetyyppi on suosittu, sitä epäillään. Demokratiassa olemme jo muinoin oppineet, että kansa on aina väärässä ja että kansan maku on huono. Parhaita kirjoja ovat puolestaan ne, joita kukaan ei jaksa lukea.

Kirjallisuuden historiaa ajatellen – jos asia onkin päinvastoin? Jospa romaanien vahva runko on juuri tämä kaksinaisuus, koheltava seikkailu ja älytön romantiikka? Jospa hieno kirjallisuus onkin vain omituinen poikkeama. Daniel Defoe kokeili aivan kaikkea ja keksi myös romaanin, joka on sekä hyvä että myyvä. Moll Flanders oli sellainen. Fanny Hill perusti niin sanotun uskalletun romaanin. Dumas oli seikkailuromaanin ensimmäinen suuri nimi ja Dickens ja Twain oppivat ja kehittivät kaavan toimimaan myös ilman viittoja ja tikareita.

Hyvin tärkeältä tuntuu Nesbøn ja eräiden muiden kyky liikkua pelkojen rajapinnalla. Sen jälkeen, mitä Oslon seudulla tapahtui 2011 (Breivik) ja miten eräät murhat pysyvät otsikoissa myös Suomessa, jokainen varmaan uskoo, että pelkoja on eikä väkivalta ole millään muotoa vähäinen ongelma edes sosialidemokratioissa.

Juuri tällä hetkellä melkein huvittaa, miten ajan tasalla kirjoittaja oli noin kymmenen vuotta sitten kuvatessaan pelastusarmeijalaisen murhaa (Pelastaja) ja samalla aika ilkeästi nopean rahan palvojien ja syrjään sysättyjen maailmojen kohtaamista.

Muistan että näin koulupoikana Decameronen, jonka joku oli sitonut näppärästi vääriin kansiin. Sidoksessa luki ”Kankuri ja hänen aarteensa”, kirjoittanut George Eliot. Hyvä valinta. Saman kirjailijan ”Mylly joen rannalla” oli kyllä paljon suositumpi.

Jospa kustantaja siis myisi Nesbøn kirjoja vielä sellaisenakin sarjana, jossa kanteen olisi painettu jonkin Finlandia-palkintoehdokkaan tiedot. Hyöty voisi olla moninkertainen. – Nesbø muuten ”kirjoittaa hyvin” myös omien, elitististen arviointiperusteitteni mukaan.