Kaksikymmentä kapinaa

Mitä seuraavaksi, kysytään lehdessä. Tuntuu että Marko Tikka tarkoittaa myös sitä seuraavaa sotaa, vaikka aiheena on kansalaissota. Kun Tikka kirjoittaa Keskisarjasta ja Ylikankaasta, siinä tohtorit puhuvat toisilleen. Lehti on Historiallinen aikakauskirja, joka luetaan tieteellisiin julkaisuihin.

Minullapa on tämä blogi. Tikan esimerkkinä käyttämän Heikki Ylikankaan kirjan ”Tie Tampereelle” Tieto-Finlandialla 1993 palkinneessa raadissa olin puheenjohtajana. Päätös ei ollut ongelmaton. Eino Jutikkalan puhuminen ojentamaan palkinto ei ollut lainkaan ongelmatonta. Ylikangas on viimeinen Härmän häjy (Ylihärmän Kankaankylästä, lähitalo Rannanjärvi). Hänelle on kertynyt vastustajia.

Itse arvostan hänen mellastamistaan silloinkin kun hän mielestäni on vähän väärällä asialla. Keskisarja on tämän hetken teinitähti, Mirkka Lappalaisen ohella. Pyydän anteeksi nimittelyä. Minulla on heitä vanhempia lapsia. Ylikangas on hirvittävän paljon minua vanhempi.

Ja näin ollen minulla on kaksi huomautusta asiaan.

Tikka sanoo, että Ylikangas ja Keskisarja kirjoittavat hyvin. Lappalainen on useasti palkittu juuri ilmeikkäästä ja lukijaa suosivasta tyylistään.

Nämä kolme ja heidän luonnehtijansa lisäksi ovat päteviä tutkijoita ja hallitsevat aineistonsa. Se on pääosa. Heidän kirjansa ovat hiton paljon parempia kuin tutkijoiden julkaisut muutamia vuosikymmeniä sitten, lukuun ottamatta Arvi Korhosen ”Eerikki Antinpoikaa”. Todistuksen heidän etevyydestään allekirjoittaisin huokaisten. Mielestäni heillä kaikilla olisi varaa ja ehkä syytäkin parantaa.

Ylikangas vajentaa aina omaa valuuttaansa aiheettomalla paisuttelulla. En tarkoita asioiden, vaan sanojen paisuttelua. Keskisarja harrastaa Hollywoodista peräisin olevia erikoisefektejä. Häntä huonommilla kirjoittajille tuo piirre on tuhoisa. Hiljan luin jonkun väitelleen tohtorin kirjaa, jossa sanottiin, että jääkärien eteneminen sujui ”kuin tyhjää vain”. Joku muukin lukija kuin minä ajattelee Tippavaaran vanhaa isäntää tuossa kohdassa. Se ei liene tavoite. Lappalainen tarvitsisi tavanomaista kustannustoimittajaa, joita tiettävästi olisi käytettävissä. Joka kolmas adjektiivi pois!

Kirjallisen tyyli tavoite ei ole monisanaisuus eikä maalailu, vaan tiiviys. Sangen pitkä perinne, ainakin Tacituksesta ja Plutarkhoksesta alkaen, on osoittanut, että vähäsanaisuus on hyve, jos ne sanat on valittu huolella. Keskisarja ja Lappalainen osaavat tämän erinomaisen hyvin. Edellisen Tolvajärvi-kirja ja jälkimmäisen Pohjolan Leijona sisältävät jaksoja, jotka kelpuuttaisin ”Suomalaisen historiakirjallisuuden parhaat” –nimiseen kuviteltuun valikoimaan. Tuohon yllättävän paksuun niteeseen tulisi paljon Gunnar Suolahtea, Jutikkalaa ja Tuomo Polvista, mutta suurimman tilan veisi Markku Kuisma. Tosin mukana olisi haarukkapaloja myös Haavikon ja Meren historiaesseistä.

Toinen huomautukseni koskee ranskan kielen ja kulttuurin vierautta. Mistään ei saa niin vähällä vaivalla varoittavia esimerkkejä kuin Ranskan filosofiasta ja historiankirjoituksesta. Vahinko että Klinge, jonka kielitaito ja lukeneisuus riittäisivät, jätti pääteoksensa kirjoittamatta.

Tämän jutun kuvan paikalla on osa Max Gallon kirjatuotannosta. Luotan siihen, ettei kukaan lukijani ole kuullut edes hänen nimeään. Gallo on Ranskan akatemian jäsen. En oikein tiedä, mitä hänestä ajatella. Nyt minulla on käsillä romaanihistoria, jonka päähenkilöitä ovat Filip August, Ludvig Pyhä ja Filip Kaunis – Temppeliherrat ja kaikki.

Gallo näyttää kirjoittaneen kirjan useimmista Ranskan kuninkaista, paitsi ehkä ei Ludvig Änkyttäjästä (846-879) ja Kaarle Yksinkertaisesta (898-924), sekä molemmista maailmansodista, Rooman valtakunnan tuhosta jne.

Tuo akateemikko on mainitsemisen arvoinen. Hän kirjoittaa kertovaa, osittain kaunokirjallista historiaa erittäin hyvin erittäin keskitetysti ja mainiota tyyliä käyttäen. Lisäksi hän hallitsee sekä alkuperäiset lähteet että aikaisemman kirjallisuuden aivan uskomattoman etevästi. Luultavasti ne 39 muuta akateemikkoa ja heidän lukemattomat apulaisensa ovat olleet nämä viimeksi kuluneet vuosikymmenet talkoissa mukana. Silti suoritus on ainutlaatuinen, mutta toteutus on niin periranskalainen, ettei Gallo ole juuri ylittänyt kielirajoja. Viestiä ei ole edes salattu. Tarinaa kerrotaan Ranskan suurenmoisuudesta. Tämän käsityksen välittämisessä esimerkiksi suomalaiselle Gallo epäonnistuu raikuen.

Mutta hän on todiste siitä, että Ylikankaan, Lappalaisen, Keskisarjan ja ehkäpä Meinanderin projekti on tehtävissä vielä paremmin. Puhe ei siis ole uudesta tutkimustiedosta (LeGoff) eikä tutkimuksen suunnan määräilystä (Pierre Nora), vaan yksinkertaisesti menneisyyden nykyisyyden näyttämisestä.