Kaksoset

Tämä kuva on se ennenkin puheena ollut erikoisuus. Äitini sisaruksia oli kolmet kaksoset, jotka on tässä koottu kameran eteen. Kaikki elivät pitkän elämän, seitsemästäkymmenestä lähes yhdeksäänkymmeneen.

Vanhoja valokuvia skannatessani olen vasta nyt ajatellut, että maalaisoloissa epätavallisen hyvän talouden eli siisteyden ja vaatetuksen lisäksi nämä yhdeksän lasta olivat hyvin ravittuja ja ennen kaikkea elivät. Vielä sotien välisessä Suomessa noin monen lapsen selviytyminen silloin vielä tuhoisista tarttuvista taudeista oli hiukan epätavallista.

Myös kymmenes lapsi syntyi. mutta hänen välittömän menehtymisensä syy oli selvä. Synnyttäjä eli isoäitini oli 47-vuotias. Itse hän eli vielä aikansa ja kuoli 60 täytettyään.

Kaksosista hengissä on kaksi, nuorimmat. Sisaruksia, 1921-1930 syntyneitä on hengissä yhdeksästä yhteensä viisi. Koko joukkoa yhdistää monilapsisuus.

Koulutuksen yksi mahdollinen etu on taito varoa tolkuttomia päätelmiä. Pelottavan suuri osa ihmisten tiedoista on heidän surkeisiin aivoihinsa jostain juolahtanutta, sekä märehtimätöntä että sulattamatonta.

Muutoin syvälliset totuudet ja perimmäiset vastaukset ovat tavallisimmin jotain sellaista, mitä asianomainen on kuullut tädiltään.

Agapetuksella näyttää olevan kirja, jolla on uskomattoman hyvä nimi, ”Kaikkien pappien täti”. Ainakin niin kauan kuin ammattinimike ”täti” tarkoitti kaikkia naispuolisia sukulaisia, oli todella ihmisiä, joiden sukulaispojissa oli seitsemänkymmentä pappia. Tai siis seitsemän. Nimiä löytyy vaivattomasti muistelmateoksista.

Uskonnollisuus ei keskimäärin merkinnyt yhtään mitään; viime vuosikymmeninä tuota piirrettä on tosin alkanut esiintyä enemmän. Toisin sanoen ”ideologista selitystä” ei tarvita. ”Papin täti” oli kunniallisuuden perikuva. Agapetus on humoristi. Tuollaista sanaparia ei koskaan käytetty. Jos puheessa haluttiin tehdä asiasta numero, sanottiin että sen ja sen naishenkilön veljen- tai sisarenpoika on pappi.

Olen itsekin sukua, mutta en käytä tuota tietoa nimen selvennyksen yhteydessä – ”poliisin pikkuserkku Kirkkonummen kunnasta”.

Nepotismi eli sukulaisten suosiminen on iloinen asia. Se on niin tunnettu ilmiö, että esimerkiksi meillä 1734 vuoden laissa oli seikkaperäisiä kieltoja todistamisesta ynnä muusta. Sukulainen ei kelpaa testamentin todistajaksi. Taka-ajatus ei ole pelkästään taipumus suosia sukulaisia. Aika usein ihmisillä on sukulaisistaan tarkka eli siis erittäin kielteinen käsitys. Mutta sukulainen on epätavallisen helppo painostamisen ja jopa kiristämisen uhri. Sukulaisista ei liioin pääse vähällä eroon. Näin on, vaikka useimmissa suvuissa lienee ihmisiä, joiden puhevälit eivät toimi.

Suuren suvun myönteisiä ja kielteisiä puolia selvittää oivallisesti Arne Nevanlinna myös tämän vuoden kirjassaan. Siitä pitänee kirjoittaa erikseen. Arnen suhde akateemikkoisäänsä on tyypillisen kaksinainen. Mutta herrasväki on asia erikseen.

Kuvassa minua mietityttää kaksosuus. Kyllä, täti-tietoni mukaan tiettyä periytymistä olisi. Omissa lapsenlapsissani on kaksoset, mutta identtiset, toisin kuin nämä enot ja yksi täti. Salaperäisestä yhteisymmärryksestä kaksosten kesken en osaa sanoa. Tässä tapauksessa kaksoset ovat olleet luonteeltaan ja taipumuksiltaan aivan ällistyttävän erilaisia. Mutta ympäristön ja perimän vaikutusten ruotimiseen en mene. Ei ole kahvipöytää näkyvissä.

Toinen mietityttävä asia on elämän arpajaiset. Eilen kirjoitin toisen puolen suvustani, isäni kannasta. Vaiheet olivat kovat. Tällä äidin puolella tilanne on aivan toinen. Ei kukaan säästy kohtalon iskuilta ja jokaisella perheellä on omat luurankonsa, kaapissa tai näyteikkunassa.

Mutta tässä tuon sairauksien vähyyden, niukkuuden tilapäisyyden ja auttamattomien vastoinkäymisten ohella maailmanhistoria päästi nämä ihmiset vähällä.

Nyt kokopäiväisen skannaamisen varjolla panen loppuun omaan romantiikan tuntuuni vetoavan loistokuvan, isoisäni ottaman – ”hurja joukko” Kauhavan raitilla n. 1934. Poikakaksosten keskinäinen ikäero oli siis 17 kuukautta…