Ryssän solttu

Kuvassa ylhäällä oikealla oleva ryssän solttu on isoisäni Juho Kemppinen. Kuva on otettu 1915.  Viiksiäijä on hänen veljensä Risto. Pienessä kuvassa hän muutama vuosi takaperin asevelvollisena. Alakuvassa olevat Helena-vauva ja Hilda kuolivat siviilissä Neuvostoliitossa. Risto ja Liisa ja hyvin pitkä rivi muita saivat surmansa kotiseudullaan, muinoin Levashovon pohatalta ostetulla maalla, naapurikiinteistön puolella olevassa avannossa, tai Siperiassa tai matkalla sinne.

Kun Juho oli lokakuun vallankumouksen aikaan Pietarissa, hänellä oli repullinen rahaa. Silläkin asialla oli kääntöpuolensa. Raha oli vastikään menettänyt arvonsa. Olen itsekin nähnyt niitä tshervonetseja, tsaarin seteleitä.

Tuota valokuvaa ei ole juuri levitelty edes perheen piirissä. Isänisä on valokuvissakin äreän näköinen ukkeli Helsingin Ruoholahdenkadulta. Sitten hän kuoli, 1958.

Kuva on ajankohtainen.

Suur-Venäjä… Suur-Saksa oli aikansa jotenkin virallinen aate. Berliinissä sijainnut poliittinen johto lajittele ihmiset ryhmiin ”kansan-saksalaiset” ja muut. Volksdeutsch eli siis kansansaksalainen tai saksan-kansalainen oli esimerkiksi jossain naapurimaassa asuva ryhmä. Sellainen ryhmä oli pelastettava, halusi se sitä tai ei. Etenkin nuo ryhmät oli pelastettava slaavilaisilta.

Suur-Suomen muistatte muistuttamatta. Tuon lähinnä vuosien 1941-1943 poliittisen aatteen ongelmat olivat tutut. Kuka on niin suomalainen että kelpaa suur-suomalakiseksi? Menettääkö ihminen suur-suomalaisuutensa kallistumalla vasemmistolaisiin aatteisiin? Näitä jouduttiin miettimään Itä-Karjalan piikkilankojen äärellä. Joku pikaälyinen ymmärsi, ettei alkujaan aivan väritöntä nimitystä ”keskitysleiri” pidä käyttää. Keskittäminen tarkoittaa keräämistä – kokoamisleiri.

Sanomalehdissä on näkynyt muutaman kerran historian roskatynnyristä ongittu sana ”panslavismi”. Se oli 1800-luvun aate, ja siitä oli myös Suomessa harmia.

Kunnon todisteiden puuttuessa arvioin, että V. Putin ei suinkaan tavoittele Itä-Ukrainaa, Länsi-Ukrainaa tai muuta pientä. Tuo panslavismi eli yleisslaavilaisuus ei sekään oikein toimi, koska ei-slaavilaiset Viro, Latvia ja Liettua ovat selvästi tähtäimessä. samoin kuin Suomi.

Tavoitteena on Suur-Venäjä.

Kartalle sijoitettuna tuo tavoite muistuttaa oudosti Neuvostoliiton vaikutuspiiriä, johon siis kuuluu niin sanottu Itäblokki, kuten Unkari, mutta ei Kreikka. Miten Putin aikoo tavoittaa Itä-Saksan, sitä en osaa kuvitella, mutta ydinpelote varmaan tehoaisi. Kaliningrad on sopivan lähellä.

Meille vakuutetaan nyt joka päivä, että Suomeen ei kohdistu vaaraa. Tuo tarkoittaa, ettei kuvassa esiintyvän kaltainen eikä liioin maastopukuinen ryssän solttu meitä vaani.

Kuvan henkilö, isoisäni, vastusti henkeen ja vereen, kirjaimellisesti muuten, bolshevikkeja eli Neuvosto-Venäjää. V. Putinia hän vastustaisi ainakin siksi, että tämä on luultavasti raittiusmiehiä, joka isoisäni ajattelutavan mukaan on venäläisessä niin yllättävä piirre, että se on vahva salaisen poliisin miehen merkki.

Kuvan olen ottanut tähän itseäni varten, jotta muistaisin, miten kaikki venäläiset eivät ole venäläisiä. Puheena oleva pieni osa Kemppisiä, joka asui siis Pietarin seudulla helmikuusta 1836 sinne Hiitolasta harhailleena, tuli Venäjällä toimeen ihan hyvin aikana, jolloin Suomessa kuoltiin nälkään tai tauteihin. Tosin liikkeelle lähteneiden Riston ja Katrin, jonka oma sukunimi on unohtunut, 18 lapsesta kuoli pienenä 14.

Tämä isoisästäni. V. Putinin henkinen isoisä ei ole isä-Karamazov, joka oli teutaroiva tempoja, ei hulluuden rajalla tanssiva Dmitri eikä lauhkea Aljosha, vaan Ivan Karamazov, jonka mielestä järjen nimessä ja Jumalan poissa ollessa kaikki on sallittua.

Merkittävimmät lukijat ovat tietenkin olleet oikeassa. Tuo Dostojevskin mahdoton romaani, joka siis on aivan äskettäin tullut kauppoihin uutena suomennoksena, näyttää sisältävän koko tulevaisuuden selityksen ja venäläisyyden pesänselvityksen.

Koska teos valmistui vuonna 1880, sen ennustama tulevaisuus on nyt menneisyyttä. Menneisyys tosin jatkuu yhä. Varatkaa hevonen. Isoisäni tuli selkähevosella rajan yli vuonna 1919 osallistuttuaan edellisvuonna täällä kansalaissotaan valkoisena eli varmasti eri univormussa.

Näin lauantaina

Näin lauantaina pyrin kirjoittamaan tavallistakin huonommin. Huonoina aikoina – lauletaanko silloinkin? Silloin lauletaan – huonoja lauluja.

Tosin tänään aamu alkoi hyvällä uutisella. Mielipidetutkimuksen mukaan puolet vastanneista venäläisistä ei kannattaisi maansa johtoa, jos (!) ajauduttaisiin avoimeen sotaan Ukrainan kanssa. Virhemarginaali oli kumman suuri ja asenteellisesti en pidä vastauksia noin leveisiin kysymyksiin, varsinkaan Venäjältä, edes suuntaa antavina. Hyväuskoisesti ilahdun silti, kun usein esitetty vihjaus Putinin menettelystä yrityksenä vaikuttaa vakavaan sisäiseen kriisiin näyttäisi saavan tukea.

Tapani on erehtyä etsimällä järkevää selitystä myös sieltä, missä sellaista ei ole.

Kiitos erään poliitikon, perse on palautettu kunniapaikalle. Se on aina ollut ihmisen tärkein tieteellinen ruumiinosa. Aivojen käyttö ja tarve on korkeintaan jotain viisi prosenttia. Näppi ja rukkanen eivät kielikuvaa aivan samaa kuin ”persetuntuma”. Luotettavan huhupuheen mukaan Amerikassa olisi aikoinaan oikein kokeiltu ruiskuttaa novokaiinia hävittäjälentäjän persauksiin. Seuraus olisi ollut vakava huonovointisuus ja suuri lento-onnettomuuden vaara. Myös autojen testaajat, etenkin ralliauton tai kilpa-auton ratissa viivähtäneet, näkevät vaivaa ollakseen sanomatta, millä elimellä lukijaakin suuresti kiinnostava ”ajotuntuma” arvioidaan. Tietääkseni tässä esitetty vastaan anatomian ja fysiologian piirissä havaittua.

Vanhukset siirtyvät seksiä sivuavista vitseistä vessahuumoriin. Tämä on tieteellinen tosiasia. Niinpä kiirehdin jatkamaan aiheeseen erityisemmin liittymättä, että ilahduin kun satuin huomaamaan Wikipediassa hakusanan ”pieru”. Englanniksi artikkelin nimi on ”flatulence”. Muistaakseni sana ei kuulu koulussa opittuihin, ilmiö kyllä.

Ajatus siirtyi nyt siis Putinista kahdessa edellisessä kappaleessa käsiteltyihin kohteisiin. Luin eräänkin arvostelun blogi-kirjastani. Sellaisia on ihme kyllä ilmestynyt. Kustantajan taholta on kerrottu, että kirjaa on myyty ainakin kaksi kertaa enemmän kuin kohdittain esseetyyppistä opusta voi Suomessa tällä hetkellä myydä. Olen kysynyt, pitäisikö jouluksi painaa lisääkin, jos kerran tuhat kappaletta ei riitä. Vastausta ei ole kuulunut.

Tuo viimeksi lukemani arvostelu sisälsi jälleen kerran sen huomion, että tekstini on hyppelehtivää. Siksi kirjoitin äsken näytteen. Kun kirjoittaja arvelee houkutelleensa lukijan itselleen, on mielestäni paikallaan vaihdella suoria lausumia ja epäsuoria vihjauksia. Epäsuoran teho on aina suurempi.

Lisäksi kaksoismerkitys on kevyempi kuvan välittämänä. Edellä olen mielestäni myös antanut ymmärtää kuuluvani kirjoittajana ryhmään ”vanhat pierut”. Latinaksi siis Voces flatum veterum. Neljäs deklinaatio, monikko.

Mielestäni tuo on Suomen sotahistorian kommentin lisäksi kirjoittamisen opetus. ”Suomen sodanjohdon ja hallituksen toimintavaihtoehdot toisessa maailmansodassa” ei kiinnostaisi lukijoita. Lukijat tietävät, että olihan niitä ja että niiden pohtiminen on yhtä pitkää kuin leveää. Hiljan luin kirjasta, jossa mietittiin, mitäpä olisi tapahtunut, jos A. Hitler olisi kuollut kehtoon. Oikea vastaus on mitä tahansa.

Ajatuksellinen apupiirustus pitää pyyhkiä pois tussiviivojen kuivuttua. Kirjoittaminen ei ole geometriaa eli ajatuksen vaiheita ei pidä dokumentoida.

En koskaan lukenut julkaisemieni kirjojen arvostelu, en varsinkaan myönteisiä. Saatoin kyllä silmätä. Kun nyt skannaamisen yhteydessä olen niitä sitten lueskellut, olen ollut vähän väliä aivan ihmeissäni. Kriitikot ovat ymmärtäneet juuri tarkoittamallani tavalla, mitä olen sanonut! Se on kuulkaa erikoinen tunne.

Tuokin johtuu siitä, että olen kirjoittanut hyppelehtimätöntä tekstiä ja sen hyviä, yhdentekeviä tai huonoja korjauksia niin loputtoman paljon vuosina 1976 – 2000. Tuohon aikaan myös kirjoja ja suomennoksia korjattiin, ja korjaukset olivat lähes aina hyviä ja hyvin usein kirjoittajaa hävettäviä. Koska olin kahden maailman lapsi, en koskaan uskonut, että olisi jokin ainoa oikea tapa ilmaista asia. Aika usein sellaisesta huomautettiin, kipakastikin, ja oli viisasta vaieta, että eilen opetettiin kakkosjaostolla juuri päinvastaista, ja yhtä varmana asiana.

Lehtiarvostelijat eivät siis ole huomanneet, että blogi on uusi kirjallisuuden laji. Olen jo ehdottanut, että Haavikon runoista julkaistaisiin laitos, jossa Anhavan kommentit olisivat mukana. Hanke ei ehkä toteudu. Parhaat ja ilkeimmät kommentit Anhava esitti puhelimessa tai selällään siinä ruskealla sohvalla karistellen Havanita-kympin tuhkaa lattialle, ja Eino Leino katsoi Gallen-Kallelan muotokuvastaan sen näköisenä, että saisivat nuokin virkaveljet jo siirtyä anniskeluliikkeen puolelle, sillä Runotar on kyltymätön.

(Kuva f/1.0.)

Live TV

HIITin ryhmäämme kuulunut Kai #Huotari väitteli tohtoriksi eilen (Experientializing – How C2C Communication Becomes Part of the Service Experience). Kaitsu on siitä epätavallinen henkilö, että hänellä on myös elokuvaohjaajan koulutus Ranskasta ja tuon kielen ja kulttuurin taito arvattavaa tasoa. Mutta on hän ollut Berkeleyssäkin, myös tekemässä tätä tutkimusta. Ja veti hän myös Docpointia taannoin.

Väitös oli Hankenilla ja ilmestyi sen sarjassa

https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/135736/280_978-952-232-252-4.pdf?sequence=1

Ehkä en muista, että meillä kukaan olisi ollut mediaa ja teknologiaa koskevalla väitöksellä liikkeellä näin ajankohtaisella aiheella. Aiheen on live tweettaus, etenkin live TV. Tuo toiminta on noussut uskomattoman suosituksi parissa vuodessa. Sekä televisioverkot että tilaisuuksien järjestäjät ottavat sen nyt erittäin vakavasti. Riutuva printtimedia ei ehkä ole asiaa oikein huomannut.

Kai Huotari myönsi lektiossa alustavan asenteensa ja taustansa. Elokuvaa ja siis myös televisiota katsotaan kunnolla ja keskittyen. Ei tehdä muuta eikä höpötetä turhia. Itse ajattelen juuri samalla tavalla. Pankaa merkille vertaus – elokuviin mennään kuin kirkkoon ja siellä käyttäydytään hartaasti.

Suhtaudun twiittaamiseen täysin vihamielisesti enkä voi ymmärtää pääministereitä tai kenraaleja, jotka sortuvat mokomaan lapsellisuuteen. Naamakirjan jätin. Tungosta ja hälinää tuli turhan paljon.

Tässäkin tapauksessa vihamielisyys osoittautui ennakkoluuloisuudeksi, joka johtuu tyhmyydestäni ja lisäksi osittain laiskuudesta. En tosin edelleenkään aio ryhtyä twiittailemaan. Luulen ymmärtäneeni eilen pari asiaa. Kun kuuntelee oppilaitaan tarkasti, voi tosiaan itsekin oppia jotain. Jos tekee kieroja tenttikysymyksiä, saattaa oppia jopa kurssin.

Olin ihmetellyt, mitä järkeä on sotkea twiittejä televisio-ohjelmiin. Niissä lausuttu ei yleensä vaikuta kirjoittamisen saati lukemisen arvoiselta. Tämä arvio on virheelinen.

Eräissä helposti mitattavissa tapauksissa yksittäisen televisio-ohjelman katsojamäärä nousee twiittaajista yli 25 prosenttia! Jossain jalkapallon MM-kisoissa twiittejä lähti kymmeniä miljoonia. Nielsenin mittauksissa suosituimmissa TV-ohjelmissa (Big Brother) live-twiittaajia on hyvinkin miljoonaa.

Tuo live tarkoittaa katsottaessa eli samanaikaisesti nähtäviä ohjelmia, joita luonnehditaan eri tavoin. Itse twiittaaminen on taitoa vaativa temppu. Huotarin mukaan ainakin Kaliforniassa on tavallista, että ihminen kirjoittaa niitä 140 merkin tekstiviestejä siirtämättä katsettaan kuvaruudusta.

Me (tämä tarkoittaa ns. hallitsevaa mielipidettä) olemme sitä mieltä, että nuorten muurautuminen älypuhelinta ääreen on silkkaa typeryyttä ja haittaa asianomaisten kasvua. Jokseenkin varmasti me olemme väärässä. Määräilemme asioita, joita emme vaivaudu ymmärtämään.

Twitterissä ei ole frendejä. Siellä ”seurataan” nimimerkkejä, tyyppiä #Huotari. (En tiedä, onko tuollaista todella olemassa. Tämä on vain esimerkki.) Nimen ja @-merkillä varustettujen kontaktien avulla kiinnostavien seurattavien ryhmä rakentuu nopeasti. Hiukan epäilen, että Huotarin väitöstilaisuudesta lähti twiittejä. Koska tunsin aika monta paikalla olijaa, tiedän että jotkut twiitit saattoivat olla erittäin mielenkiintoisia.

Helsingin Sanomat siis aikoo nyt myydä päivän lehden kahteen kertaan. He väittävät, että painokset olisivat erilaisia. Se nähdään. Uudistus näyttää olevan suunnattu esimerkiksi minulle eli siis väärin. Harrastan syventäviä tietoja. Useimmat harrastavat twiittejä, jotka eivät näytä olevan pelkästään ”musta tuntuu” –aineistoa.

Rautalankamalli. Uskon että yksinäisyys on suuri ongelma vanhoille, etenkin taajamissa. Minunkaan äitini ei ole kiinnostunut yhteislaulusta, varsinkaan jos lauletaan makaronivellistä. Tätini kuuluu kiitelleen muistinsa rappeutumista – hän ei yleensä muista, että noita kahta hänkin on aina inhonnut, ja laulaa.

Joku (Kemppinen) on keksinyt blogin pitääkseen yhteyksiä sellaisiin ihmisiin, joita ei muuten helposti löytyisi, ja itselleen sopivalla tavalla (luetaan, postataan, vastataan, kun parhaiten sopii eli esimerkiksi aamutunteina).

Miksi olisin pilkallinen, kun toiset tahtovat samaa ja ovat vielä löytäneet keinoja, kuten Live TV Tweet, tai vaikkapa ilmakitara?