Tee sinäkin väitöskirja

Seuraan hiukan kauhistuneena Suomen Kuvalehteä, Kanavaa ja Parnassoa.  Niille on nimetty yhteiseksi päätoimittajaksi Ville Pernaa. Ruokanen siirtyy eläkkeelle elokuussa.

Kauan sitten SK:n päätoimittajan keskeinen tehtävä oli yrittää olla putoamatta juovuksissa Hietalahden kolera-altaaseen ja käydä turhissakin tilaisuuksissa pysytellen säädyllisen selvänä. Siitä on aikaa. Aikaa on siitäkin, kun Ilmari Turja kirjoitti ”Raha ja sana”. Hänen havaintonsa mukaan Jänteillä ja Reenpäillä oli rahaa ja hänellä sanaa. Tulos oli Uusi Kuvalehti, joka varsinaisesti toi Suomeen hälyuutiset. Margariinisota on kukaties muistissa; toivottavasti sitä selvitetään journalistiikan opinnoissa, koska voin ja margariinin kilpailu oli tällaisessa maassa välttämättömästi poliittinen, ja lehden tulonhankinnassa poliitikkojen pieksäminen oli hyvä ajatus, ja on.

Turja kuitenkin ahdisteli myös Sotamies Hytin tapauksella, jossa yksi kohde oli aikoinaan hyvin tunnettu S.O. Lindgren, ”Linkku”. Kysymys omien ampumisesta pulpahtelee jatkuvasti sotateemoissa. Ylikangas on pitänyt sitä sitkeästi yllä. Vaikka ihmishenkiä ei voi laskea yhteen, suhteellisuudentaju on välillä pätkinyt. Hytin juttu muuten kävi useita kertoja korkeimmassa oikeudessa, joka äänesti. Aiheesta on tehty näytelmiä, ja mahdollisesti hullun mestariampujaupseerin kuvasta tuli klisee. Sellainen esiintyy muun muassa Palmu-elokuvassa, ehkä oikeudellisista syistä Hitlerin suuntaan maskeerattuna (Helge Herala – majuri Vadenblick).

Sitten tuli Hymy, jonka takana oli luova lehtimies Jorma K. Virtanen. Jorse on kadonnut tutkastani.

Pohjalaisen perinteen minun kuuluisi puhua Pernaasta hammasta purren ja puukkoa tahkoten. Hän on naapuri. Itse asiassa hänen isänsä varttui kalikan heiton päässä minun kodistani. Itse Pernaa ei ole kauhavalainen, mutta kauhavalaisen näköinen niin että vähemmästäkin säikähtää. Taisimme taannoin muistutella saman näköisen A. Tuurin luonnehdintaa ”preeriaintiaanin näköinen”. Totta, mutta vain satakuntalaista verta olevat enoni ja tätini sekä äiti ovat kaikki samaa liian mustaa ja pystyä rotua – ja komeitakin.

Pernaan toiminnasta minulla on vain vähän omaa kokemusta, mutta se on yksinomaan myönteistä. Hyvä mies. Mutta onko tehtävä mahdoton? Nuo kolme lehteä, Kuvalehti myös, ovat minun käsitykseni mukaan niin hyviä kuin Suomessa ja Pohjois-Euroopassa vain voi olla. Kun niillä ei numeroiden näyttämää ajatellen ole tulevaisuutta, sivustakatsoja voi vain puhallella. Saman yhtiön Tekniikan Maailmassa kävin taannoin ja arvelin, että vastuussa on nuyt niin taitavia ja koulutettuja henkilöitä, että epäonnistuminen on käytännössä taattu.

Mainitun Kuvalehden uudessa numerossa esitellään Päätalosta väitöskirjan tehnyt Ritva Ylönen, joka hyvin kiinnostavan jutun mukaan työskenteli kauan Yhtyneitten, nykyisen Otavamedian myyntitehtävissä.

Minulla on juttuun yksi lisäys, jota Risto Lindstedt ei hoksannut kysyä keneltäkään. Paitsi että väitöskirja sai käytännössä korkeimman arvosanan, se oli lisäksi hyvä. Olen lukenut sen ja Päätalon tuotannon samoin. Olen ollut yliopistoilla mukana hyvinkin monen väitöskirjan valmistumisessa ja tiedän monien alojen väitöskirjojen yhteiset piirteet. Niiden arvioijat eivät juuri koskaan tunne tutkittua asiaa paremmin kuin väittelijä. Väitöskirjan tarkoitus on luoda sellaista tietoa, jota ei ollut ennen olemassa. Arvioija ottaa kantaa tuon tiedon pitävyyteen. ”Minun mielestäni” ei kelpaa. Ja Tämä Ylösen työ siis on hyvä. Se ilmiö, että arvostelijat ja oikeastaan kustantajakaan eivät tykänneet Päätalosta, mutta yleisö yhä enemmän ja lopulta ennennäkemättömästi, on nyt kytketty tosiasioihin, kuten julkaistuihin lehtiarvosteluihin, jotka on luokiteltu ja lajiteltu.

Tutkimusalan slanginimitys on ”reseptioestetiikka” – miten taideteos on otettu vastaan. Sitä harjoitetaan vähän, koska se on niin työlästä. Jos on mahdollista pyöritellä vaikkapa ”postmodernia” tutkimusta ja sen valitettavan hämäriä käsitteitä, miksi tehdä paljon työtä?

Olen iloinen, kun saan tilaisuuden kehaista tätä väitöskirjaa. Olen yksi niistä 98 prosentista professoreita, jotka suhtautuvat kirjavan kokemuksen ja katkeilevan koulutuksen pohjalta väitöskirjan tekijöiksi ilmoittautuviin ennakkoluuloisesti. Oma suurin ennakkoluuloni on, ettei tuossa iässä (puhua itseäni nuoremmista) useinkaan osaa rajoittaa eikä hallita aineistoa. Nuoret ja uraansa ajattelevat taas monesti uskovat, että väitöskirja on se tuttu pellehyppy kerroksista, mutta kahdella kierteellä. Jos siitä selviytyy hengissä, sitten voi yrittää jotain varsinaisesti viisasta. Elämäntyön tai elämänkokemuksen tislaaminen teokseksi on epätoivoinen yritys.

Rajoitan otsikon kehotusta näin: tee eläkepäivinäsi väitöskirja, jos teet sen jostain perinteisestä oppiaineesta ja vakiintunein keinoin. Mutta esimerkiksi hyvän taiteilijan ei pidä tähdätä taiteen tohtoriksi.

Kuvassa kolme pohjalaisten filosofian tohtoria, luullaksenki.