Musiikkia ja mämmiä

Musiikki siirtyy kulttuurissa eteenpäin, mämmi ei. Nuoremmat eivät sitä syö. Se ei kuulu tähän asiaan, että minultakin jää väliin, kun olen ruvennut niin kovasti nirsoilemaan syömisteni kanssa. Pidän kyllä. Nuoremmat eivät pidä. Sekin saattaa olla Suomeen koteloitunut keskiaikainen jäänne. Niitä on paljon. Luulemme niitä kovin suomalaisiksi, kuten saunaa, joka yleisenä arktisena oivalluksena sai suomalaisen, meille tutun ”ikiaikaisen” muotonsa 1920-luvulla paisutetun kansallistunnon yhtenä muotona.

Mutta eilen en ollut missään mallassaunassa, vaan Vihdin kirkossa. Kuten lienee käynyt ilmi, olen kuullut tämän pääsiäisen perusmusiikin ennenkin. Kuten lienee niin ikään tunnettua, arvostelijat ovat yleensä tyhmiä paskiaisia. Niin minäkin. Ensin mietin, mikä ihmeen äänentoisto täällä kirkossa on. Hetken kuluttua käsitin vastauksen: ei mitään.

Luomu- tai lähimusiikkia olen nauttinut viime vuosina vain Musiikkitalossa, tunnustan. Juhlapyhien musiikista minulla on ikäviä muistoja, jotka tavallaan vahvistuivat nytkin mielenkiinnon kohteena olevan Jeesuksen syntymäpäivillä Tuomiokirkossa (Suurkirkko) mennä jouluna. Kirkko on sisältä sekä ruma että tympeä ja soinniltaan surkea. Jopa solistien maltillinenkin kuviointi on epämiellyttävää auditiivista puuroa tai kettoa, jossa ”sattumina” palvelevat alukkeet. Kokonaissointi riippuu kohtalokkaasti kuulijan istuinpaikasta. Eikä Johanneksen kirkko ole ratkaisevasti parempi.

Olen ollut äskettäinkin Vihdin kirkossa kuuntelemassa kuoroa, mutta jollain anteeksiantamattomalla tavalla olin pyyhkinyt mielestäni, että meillä on pääkaupunkiseudulla huippuhyvä paikka ainakin kuorolle ja pienelle määrälle soittimia, toisin sanoen barokkimusiikilla. Uruissakaan ei ollut vikaa.

Väittävät että Sipoo ei liioin ole hullumpi. Espoon vanhassa kirkossa ainakin jousiyhtye ja soololaulaja panevat komeasti hyllyltä eli lehteriltä. Helsingin pitäjän kirkosta olen muistavinani mainioita urkuesityksiä. Uusista Temppeliaukio on turistinähtävyyden maineestaan huolimatta ihan kiva.

Mutta muutoin tuomio on se, ettei pääkaupunkiseudulla ole passiomusiikille riittävän isoa paikkaa. Monet lähestyvät hengellisyyttä takapuoli edellä ja tekevät siinä oikein. Enemmän kuin kolme tuntia kirkon kovalla penkillä lienee alkuaankin tarkoitettu muistutukseksi ihmisen raadollisuudesta. Minä seisoisinkin tuon ajan, hattu kourassa.

Cantores Minores on nyt Hannu Norjasen johtamana – maailmanluokkaa. Sen saa mainita yhdessä eräiden kapellimestareittemme ja muutaman orkesterin kanssa, laulajia unohtamatta. Kuoro, tässä tapauksessa tietenkin täydennettynä muun muassa rotevin bassoäänin, on maailmanluokkaa. Nykyisessä tilanteessa se ei ole vähän se.

Solistit olivat osittain hyviä, Juntunen ja Rusanen erinomaisia. Yllättäen Lohjan kaupunginorkesterin soittajat suoriutuivat hienosti. En mitenkään edellytä noin laajassa ja vaikeassa teoksessa rosottomuutta. Ajattelin vain, että tervetuloa. Uusimman tutkimuksen mukaan rytmihäiriö on lähinnä elossa olemisen merkki. Vain joissakin tapauksissa se hirttää kiinni ja voi johtaa pahoihin seurauksiin.

Tämä passio on sellainen, ettei se tartu äänitteelle. Siksi sitä ei välttämättä kannata kuunnella luonnossa, paitsi jos esitys on hyvä ja paikka erittäin hyvä. Suomessa on nykyisin edellytykset. Eilisestä alkaen minulla on uusi unelma: Matteus-Passio Kerimäen kirkossa, joka on maan paras ja soinniltaan upein paikka. Tiedän ja säälin pieniä tyttärenpoikiani – kyllä se pääsiäisaikaan on liian vaikea ylöspano, enkä halua kuunnella tuota teosta heinäkuussa, mieluummin sitten h-molli-messua. Kuuntelin siellä kerran Sibeliuksen kaikki sinfoniat, Paavo Berglundin johtamina. Jo oli!

Ajellessani kotiin keksin tälle kirjoitukselle otsikon: läpikuultava. Matteus-Passio on kuultava läpi. Siinä on niin paljon sisäistä liikettä, että vakaa kuunteleminen partituuri sylissä ilman minkäänlaisia häiriöitä ja henkilökohtaisia pyyteitä palkitsee ruhtinaallisesti. Läpikuultava musiikki.

Kehä kolmoselle kääntyessäni keksin musiikin selityksen. Se on ennen kaikkea vallankäytön väline. Pahimpia ovat kirkko-, koulu- ja työväenmusiikki. Kaikki ne vihjailevat samaa kuin arvostelu ja tällaiset blogikirjoitukset – että te toiset olette itse asiassa pölvästejä ettekä ymmärrä korkeista asiaa enempää kuin sika hopealusikasta niin että nyt turpa kiinni ettekä piere ääneen.

Olen itsekin kouluopetuksen uhri, ja on tuota kertynyt myöhemminkin. En ole opetellut kuuntelemaan ääntäni laulaessani ja päätynyt siten pilkan kohteeksi. Asiaa ei auta, että korva riittäisi kyllä. Luokkakantainen menneisyys sanoi: älä laula. Olet kolmannen luokan koululainen.

Klassinen musiikki sai torjunnat päälleen. Itse tunnen siirtyneeni pois stoalaisesta perinteestä, jonka mukaan musiikki on vain kärsittävä mielentyyneyden sinänsä virheellisen kultin mukaisesti.