Puukot

Kauhavalla Järvenpään tehdas oli kesällä hiljainen kuin menneisyyden muistomerkki. Sukulaiset sanoivat kiinteistön olevan myynnissä. Vastasin muistavani edellisenkin tehtaan, joka otti ja paloi puoli vuosisataa sitten Nahkalan kylässä. Kun muistan myös kotonaan työskennelleet puukkosepät, kuten Lammin Kustin Kettulasta.

Hyvin kauan sitten käsitettiin, että pohjalaispuukko oli tiensä päässä. Haalarimiesten työkaluksi tuli jokin aito tai jäljitelty Moran versio, joka tapauksessa halpa. Edes timpureilla ei ollut välttämättä aikaa eikä halua etsiskellä pudonnutta puukkoa laanilta. Höyläpenkin ääressä puukolla ei ole koskaan ollut sen suurempaa merkitystä. Tarkassa työssä eri tehtäviin on omat välineensä.

Kuulin eräästä, joka oli onnistunut hankkimaan kansakoulussa ennen käytetyn pystyyn nostettavan höyläpenkin kaikkine työkaluineen. Kun sellaisen omistaa, siinä ei paljon tee mieli töihin lähteä. Luonnollisesti paljon paremmat Black and Deckerin jigipenkit ja vastaavat eivät ole oikein mitään – mielikuvien korkeudella eroa voisi kuvailla pianon suhteeksi syntetisaattoriin. Toisessa kaikki lähtee kädestä, lihaksien ja hermojen käskyllä, toisessa on kone välissä. En asiaa tunne, mutta epäilen, että jos nyt joku haluaisi valmistaa käsityönä jotain todella käytännöllistä, kuten vaikkapa kissan reen, sellainen syntyisi rautakaupan laitteilla nappia painamalla. Meidän lapset vielä vuolivat pikku naulakoita ja kukkatelineitä, joita on säilytetty rakastavasti.

Kaikesta huolimatta puukkoja ihannoiva lukija saattaa hyvinkin ilahtua katsomalla verkkosivuja Starlex ja Lamnia. Eteen www ja perään fi.  Mainitsen nämä, koska erinomaisen luotettavan lähteen mukaan nämä Suomessa toimivat verkkokaupat ovat siinä mielessä rehellisiä että tavara tulee ja maksaa sen mitä mainittiin. Omat sivunsa on Rosellilla, Marttinilla ja useilla muilla. Mutta esimerkiksi hyvämaineinen Tommi-puukko löytyy Starlexiltä Väätin valmistamana ja hinta on noin 150 euroa.

Pohjalaispuukon ihailija voi vielä hankkia rahaa aikansa säästettyään esimerkiksi kaksineuvoisen Härmänpuukon helavöineen. Itse mietin hetken, ettei minulla taida olla Kauhavan puukkoa. Mutta kun muuttivat sen kunnanvaakunankin niin olkoon minun puolestani. Olen muistavinani, että kun tämä ilahduttava vaakuna-aalto tuli 1950-luvulla, Kauhavan valtuustossa haikailtiin hevosenpäätä kuvattuun puukkoon, mutta asiantuntijat siellä todistivat, että sellainen ei varsinaiseen kauhavalaiseen kuulu. Nykyisin monissa kirjoissa kerrotun mukaan hevosenpää on päähänpisto, jonka muuan kauhavalainen toteutti tilaajan kepin nupin mukaan. Olisiko ollut maksaja ratsuväen upseeri vai pelkästään kovettu hevosmies?

Jo kuollut veljeni laitteli puukkoja käyttäen raaka-aineena muun muassa Tippa-Rellun takajousta, ja oppi taitavaksi. Kalan nahasta parkittu tuppi on mielenkiintoisen näköinen. Kesäkäyttööni hän valmisti hienon possupääpuukon, jossa siis hevosen paikalla virnuilee pirteä porsas.

Syy katsella näitä verkkosivuja oli selvittää, mistä näitä työkaluja saa. Linkkareita on kaupoissa, kuten kaikki tietävät. Elleivät sveitsiläiset ja Leatherman tai niiden hyvin halvat jäljitelmät riitä, johan on kumma. Totesin ohimennen, että joitakin malleja on myös hienostoliikkeiden Biltema ja Clas Ohlson luetteloissa.

Toinen syy selailuun, nyt kun saatavissa on erinomaisia ja hyvin toteutettuja kirjoja, oli katsella tietoja raaka-aineista. Alan insinöörit tapaavat sanoa, että teräksien lajikirjo on paisunut kaksisataakertaiseksi. Muovien, komposiittien ja erittäin jännittävien kuitujen maailmassa teräs on jotain muuta kuin ennen. Se oli ainakin kuluttajan kannalta kuin keittiömestarin työn tulos eli koostumukseltaan suhteellisen selvä mutta herkullisuuden kannalta arvoitus. Kuulemma edes teolliset tilaajat eivät voineet olla aivan varmoja siitä, saivatko he täsmälleen sellaista tavaraa kuin tilasivat. Puolen vuosisadan takaiset hakuteokset ja käsikirjat kertovat hyvin mutkikkaista kuumennus- ja jäähdytysmenetelmistä, joiden tuloksena metalli saattaa muuttaa kidemuotoaan pysyvästi. Nykyisin myös halvoissa tusinatuotteissa on hienon näköisiä päällysteitä ja pinnoitteita.

Minulle oudoksi jäänyt ihmislaji, niin sanottujen taktisten veisten ihailijat, ovat luultavasti mieltyneet mustateräisiin tuotteisiin, kun taas minun aikanani valmistajat tavoittelivat kotinurkissa taotun näköä. Jos puukon terä kiilsi kuin orvon kyynel, siinä oli jotain epämiehekästä. Pahimmassa tapauksessa se oli ruostumatonta terästä eli kuului keittiön puolelle, ei nikkarin pakkiin.

Parikin hyväntahtoista tuttavaa on kysynyt, miksi en tekisi uutta painosta Puukot –kirjasta. Olen yleensä vastannut, että valokuvat ovat kateissa. Nyt ne löytyivät. Olen siirtynyt vastaamaan, ettei kannata, kun teksti on niin huonoa. Etenkin tupen teosta otetut kuvat voivat kuitenkin kiinnostaa, mutta aineisto sopisi paremmin verkkosivulle kuin kirjaksi. Sopivaa verkkosivua ei ole tullut vastaan, enkä ole tähän hätään ryhtymässä skannaamaan kuvia, vaikka Mikon isot (6 x 6) väridiat ovat hyviä.

Filosofinen syy jättää tämäkin kirja kirjoittamatta on epäilyni, että puukkojen harrastajat ovat huonoja ihmisiä. Oletteko koskaan kuulleet ihmisestä, joka harrastaisi kenkien korjaamista ja veistäisi jäykästä nahasta puolipohjia mielihyvästä hyristen? Oletteko nähneet arava-asunnossa kunniapaikalla suutarin työkaluja? Ette ole, vaikka suutarin ammatti on ollut vanhastaan filosofiaan taipuvaisille miehille mieluisa – mutta naista suutarintöissä en ole ikinä nähnyt. Työkalupuukoissa on jotain tikarien, miekkojen ja yleensä murha-aseiden loistoa. Sellainen vetoaa huonoon luonteeseen. Itse olen katsellut himokkaasti partaveitsiä, siis niitä oikeita vanhanaikaisia, koska muistan vanhojen elokuvien hullut huumemiehet, jotka tavoittelivat sellaisella aseella lain ja oikeuden puolustajien kasvoja tai kurkkua. En osta. Minulle riittää tieto, että teräs on tätä nykyä erinomaista ja hiominen käy kuin Sapliinilta. Katso tästä lähemmin ”Diktaattori” ja parranajo Brahmsin Unkarilaisen tanssin tahdissa. Numero viisi. – Kuvassa roomalainen linkkari (Wikipedia).