Kotona Baabelissa

Eräänlaisena salaisuutena ei ole säilynyt, että kirjastoissa ja arkistoissa ihmisiä hirvittää. Uljaimmat sielut ymmärtävät, että muutoksen tuuli tulee ja sitä sanotaan syystä trombiksi. Sata miljoonaa liuskaa säilytettyä paperia pimentää taivaan…

Kaksikymmentä vuotta sitten muiden ohella viimeinen mohikaani Reino Paasilinna melusi kattavan ja valistavan tiedon levittämistä kaikille kansalaisille. Se on demokratian ehto, hän sanoi, ja oli oikeassa. Hän sanoi myös, että Helsingin Sanomat leviää leviämistään ja syö kaiken kansallisen ja kansainvälisen tyhmistämisen uranuurtajana, ellei Yle tee jotain. Tässä hän oli väärässä. Ei se olekaan televisio, joka käyttää kotiaarteemme hellapuina.

Yleisö ei halua valistua. Yleisö ei ole koskaan halunnut valistua. Ongelman ratkaisemiseksi on jouduttu ennen ja nyt keksimään vippaskonsteja. Yksi keksintö oli kansakoulu.

Ainoa meillä käytettävissä oleva järjestelmä tässä tiukassa paikassa on kirjasto- ja arkistolaitos. Niitä jotkut sanovat kuulemma muistiorganisaatioiksi.  En ole varma, onko nimitys onnistunut. Siitä tulee mieleen muistisairauksiin erikoistunut järjestö.

Mutta kyllä kirjastolaitoksen sisältäkin kuulee mainittavan, että kallisarvoiset kollegat ajavat moottoritietä peruutusvaihteella. Niin voi käydä, ellei huomaa, mikä on peruutuspeili (menneisyys) ja mikä tuulilasi (tulevaisuus).

Tietysti järkevällä ihmisellä on tarve seurata peruutuspeilistä, kuka kulloinkin ajaa ohi, ja tuleeko päälle. Microsoftin, Googlen, Naamakirjat ja Omenan jarruvaloja ei enää edes näy. Ei niillä taida jarruja ollakaan.

Ylikirjastonhoitaja Jorge Luis Borges julkaisi kiittävän kirjoituksen Pierre Menardista. Menard oli mies, joka kirjoitti ”Don Quijoten”. Se oli hieno teos, sanasta sanaan sama kuin Cervanteksen saman niminen teos, mutta luonnollisesti tätä paljon rikkaampi, koska kirjoittaja oli elänyt hiukan myöhempänä aikana.

Sama Borges hahmotteli vuonna 1939 digitaalisen kirjaston tehtävän. ”Baabelin kirjastossa” on kaikilla olemassa olevilla, kaikilla mahdollisilla ja kaikilla mahdottomilla kielillä kirjoitetut kirjat ja sanat kaikissa mahdollisissa järjestyksissä. Näin menetellen saadaan luonnollisesti ilmi kaikki mahdolliset merkitykset.

Siitä ei ole tietoa, onko Noam Chomsky aikoinaan perehtynyt tähän Baabelin kirjaston rakenneperiaatteeseen. Kuuluisa Chomskyn lause tulee kuitenkin mieleen. Kielioppi tai muu kuvaus on välttämättömästi monimutkaisempi ja siis laajempi kuin kuvattavansa.

Kuulemani mukaan metatiedot eli kuvaukset sisällöistä on tällä hetkellä koetinkivi kansallisia digitaalisia arkistoja hahmoteltaessa. Toisaalla kuitenkin teknologiateollisuus ajaa ohi rakentalla toteutuksia, joissa metatieto ja tuote on kytketty toisiinsa peruuttamattomasti. Tuote ja tuotteen kuvaus ovat samaa asiaa. Tähän ajattelutapaan liittyy Industrial Internet (Internet of Things), saksaksi nykyisin Industrie 4.0.

Jos järjestelmään kuuluvat oliot vaihtavat keskenään viestejä (AI, koneäly), sisällön ei tarvitse välttämättä olla rakenteistettu.

Nykyisellä medialla ei varmastikaan ole mitään sitä vastaan, että kirjastot ja arkistot hoitaisivat julkaisutoiminnan sen puolen, joka ei tuota voittoa vaan päinvastoin kuluja. Itse en asettaisi kysymystä aivan näin. Kirjastot voisivat aivan hyvin olla valtion tai kuntien laitoksinakin yrityksiä, jotka saisivat myös yleisöltä ja yrityksiltä rahaa toiminnastaan.

Mielessäni on yksinkertainen kielellinen sutkaus. ”Kustantaja” esiintyy sanana vanhemmissa taloushistioissa, muun muassa Eino Jutikkalan kirjoittamassa. Kustannusjärjestelmää käytettiin Pohjanmaalla vielä minun lapsuudessani. Joku – muistamissani tapauksissa pari pontevaa naista ja asemapäällikön rouva – rahoittivat kangaspuut ja toimittavat langat kymmenelle tuhannelle akalle, jotka paukuttivat sitten yötä päivää erilaisia kudonnaisia. Jopa vanhan ajan kangaspuut olivat kalliita kapineita ja vaivalloisia luoda.

Jutikkalan ja muiden mukaan tuo järjestelmä on peräisin puoilen vuosituhannen takaisesta Hollannista ja Englannista. Siellä jouduttiin miettimään kovasti, kuka kutoo ja kenelle. Aika oli kylmä, ja pimeä. Villavaatteet kiinnostivat ostajia.

Syistä joita en ole osannut seurata tarkoin kirjanvalmistuksessa tuli käyttöön sama nimitys, ruotsin kielellä förlag ja saksassa Verlag. Sivullinen rahamies, joka ei välttämättä omista kirjapainoakaan mutta tuntee sen sijaan köyhiä kirjanpainajia, kiristää kirjoittajilta ”oikeudet” heidän ”teoksiinsa”, painattaa ja myy.

Kun nyt kirjan- ja lehdenkustantajat näyttävät joutuneen meillä ja muualla aika pahasti armoille, eikä olennaista parannusta ole näköpiirissä, ajattelen itsekseni, että aukko on paikattavissa vain tekijöiden ja kirjastojen + arkistojen yhteistoimin.

Kuka panee etusormensa repeävän padon reikään? Hei! Miksi te katsotte minua?