Avain Aurajokeen

Rangaistuksia olisi korotettava. Erikoisen tuntuvasti olisi rangaistava nuoria. Todellisen vankeusrangaistuksen kesto olisi mietittävä uudelleen. Vaikka kokemukset pakkolaitoksesta ovat huonoja, olisi pohdittava, miten maassamme toimiva määrältään suppea joukko erittäin vaarallisia rikollisia voitaisiin viskata Turun linnaan ja avain Aurajokeen.

Rikosoikeudellinen ajatteluni on ollut kauan tyypillinen. Siitä on päivälleen 50 vuotta, kun rikosoikeuden peruskurssi onnistui suorastaan hyvin. Olin omia aikojani katsellut Honkasalon kirjojen lisäksi Forsmania ja Serclachiusta ja huomannut, että ensimmäinen ja toinen maailmansota, suuri pulakausi, siirtomaahallinnon purkaminen ja teollisuusmaiden käsittämätön vaurastuminen olivat sivuuttaneet ”rikosoikeuden yleiset opit” jälkiä jättämättä. Ajatteluun oli tullut toissa vuosisadan lopulta aivan uudenlaisia elementtejä, joita voi nimittää epämääräisyyteen pyrkien nimittää modernistisiksi. Rikosoikeuteen ne eivät olleet vaikuttaneet. Suurimmat muutokset olivat tapahtuneet Saksassa 1900-luvun alussa, kun pohjaltaan maagisesta yhteiskuntakäsityksestä oli alettu irrota.

Vuotta myöhemmin von Listzin ja Bindingin suurteokset tulivat tutuiksi. Niissä oli muotoiltu myös kansainvälisen oikeuden ja oikeastaan ihmisoikeuksien perusteet. Ajatusmaailma oli selkeän positivistinen. Säännöillä ja rangaistuksilla oli rakennettava yhteiskuntaa tarttumalla yksilöön, joko varoitukseksi tai kovalla kouralla.

Saksassa oikeudettomuus nousi valtaan näistä ajatuksista huolimatta tai – tämä on todella ikävä ajatus, niiden syövyttämään maaperään.

Meillä Pohjoisessa ruotsalaiset juristit kehittivät uudenlaisen hyvinvointivaltion pitkälle. Suomessa luultiin, että sääntöjä voi tehokkaasti muuttaa irrallaan sääntelyn kohteesta eli että köyhässä maassa toimii sama kuin rikkaassa. Lisäksi juuri minun aikanani sosiologia oli alkanut vaikuttaa rikosoikeuteen aluksi saksalaisen Weberin ja sitten amerikkalaisten klassikkojen kautta. Erik Allardt oli myös juristeille suuri nimi, ja oikeustieteessä Inkeri Anttila loi kokonaisen koulukunnan, jonka tunnettuja nimiä ovat mm. Olavi Heinonen ja Pekka Koskinen.

Kansan suuri osa vastusti näitä uusia ajatuksia. Perinteiseen tapaan arveltiin kuitenkin, että rikollisuus on ”muiden” ongelma eikä koske ”meitä” muutoin kuin satunnaisesti rikoksen uhreina. Kehitys kulki siksi aika suoraviivaisesti, ja meitä rikollisten hyvittelijöitä haukuskeltiin vain kohtuullisesti.

Oikeusvaltio edellyttää oikeaa valtiota. Kokemukset USA:n osavaltioista kieltolain ajalta ja Saksasta olivat erittäin huonoja. Valtiot huomasivat nopeasti, että kunnallishallinto ja gangsterivalta on sama asia ja että täytäntöönpanopuoli on halvin hoitaa konepistoolilla. Viittaus tarkoittaa Chicagoa, mutta jopa Los Angelesista sanotaan, ettei siellä ole juurikaan valkoihoisten rikollisjärjestöjä, kosjka ryöstelyn hoitaa kaupunginhallitus.

Lukija voi halutessaan pohtia innovatiivisen rikollisuuden siirtymistä valtion kokoisten yksikköjen toimintoihin. Pysyvä esimerkki voisi olla Italia. Yksin teoin tehdyt asiakirjan väärentäminen ja kiristys eivät liene nyt outoja ilmiöitä millään Euroopan kolkalla.

Sain sysäyksen kirjoittaa tämän kymmenen vuotta hautomani ajatuksen, joka on tämän kirjoituksen alussa mahdollisimman hyökkäävässä muodossa, kun luin Henning Mankellin elämäkerran. Tuo viisas mies, joka on ansainnut kirjoillaan jättiläisomaisuuden ja käyttää sitä huolellisesti suunnattuun avustustoimintaan, tuntee hyvin Afrikkaa. Hän on asunut osan vuotta siellä jo pitkään. Kiinnostus rikosasioihin on kuulemma vanhaa perua. Hänen isänsä oli kihlakunnantuomari (käräjätuomari) pienellä paikkakunnalla, ja perhepiirissä oli muuten murhetta, kun äiti jätti noin vain.

Mankell muotoilee kirjailijan rohkeudella ja röyhkeydellä vastalauseensa Ruotsin lainkäytölle. ”Mielestäni on väärin etenkin nuoria rikoksentekijöitä kohtaan, että heitä ei rangaista tuntuvasti. Näin he eivät saa koskaan käsitystä tekojen seurauksista.”

Tuo näennäinen joutavanpäiväisyys vihlaisi. Unohdetaan ”syyllisyys”, ”sovitus”, anteeksianto ja muut salateologiset käsitteet. Käsitys tekojen ja tekemättä jättämistä seurauksista – osa tästä on ns. kausaliteettia eli syy-seuraussuhdetta – on todellakin ihmisyhteisön ydintä. Voit vetää tuota laihaa miestä turpaan – mutta muista, että jossain on sinua isompi mies, joka huolehtii siitä, että saat itse selkääsi korkojen kanssa, joten…

Rikos on elinkeino. Se on niin tuottoisa elinkeino, että on maita, joissa armeija ja ilmavoimat huolehtivat esimerkiksi huumekaupasta. Toisin kuin muita elinkeinoja sitä ei voi pitää aisoissa sääntelemällä eli yhteiskunnallisilla sääntelymekanismeilla. Rikos on kuitenkin toisesta näkökulmasta nimenomaan sääntelymekanismin virhe. Rikos ei ole yhteiskunnan mekanismien virhe, kuten jotkut mielenosoittajat luulevat. Se on lain, tuomioistuinten ja poliisien virhe. Yksi syy voi olla näiden laitosten liiallinen sulkeutuneisuus ja taipumus salailla. Sen ne ovat perineet yhteiseltä kirkolta. Toinen syy voi olla ahdas toimivalta ja riittämättömät resurssit. Poliisit eivät juuri koskaan tapaa tuomareita, jotka eivät koskaan tapaa rikoksentekijöitä (muualla kuin ehkä oikeussalissa). Ihmiset päättävät elämästä, jollaisesta he ovat vain utuisesti selvillä.

Puhutaan hyvinvointivaltion alasajosta, joka voi olla romahdusmaista. Paha sanoa, näinkö käy. Joka tapauksessa on aika raitistua ja lakata luulemasta liikoja yhteiskunnan näkymättömän käden mahdollisuuksista. Tässä vaiheessa esitän sijaan mekaanisempaa toimintaa, jonka toteutuessa ihmisen voi vaatia tietävän, että jos teen tämän ja jään kiinni, istun noin monta kuukautta tai vuotta, ja se on ikävää se.