Yhden kerran Times Squarella

satoi lunta. Se tuntui oudolta. Tosin oli joulukuu. Menin katsomaan Ang Leen elokuvaa ”Hiipivä tiikeri, piilotettu lohikäärme”, enkä pitänyt siitä. Se oli erikoista, koska aivan 1970 luvun alusta olen pitänyt tavattomasti hongkongilaisista mäiskytäräiskis-elokuvista. Siihen aikaan olin kirjoitellut valituksia sensuuripäätöksistä filminvuokraamojen toimeksiannosta, ja Suomi-Filmi yritti saada näitä raaistavia ja väkivaltaisia filmejä markkinoillemme pilaamaan nuorisomme. Se saikin, mutta nuoriso ei tainnut pilaantua. Ja siihen aikaan suuri nimi oli Run Run Smith ja hänen veljensä.

Sain sysäyksen kirjoittaa tästä nähtyäni televisiossa pätkän Wong Kar-Wain uudesta elokuvasta (Grandmaster), joka vaikutti yksinkertaisesti upealta. Kung-Fun historia! Taatusti legendaa.

En ole sen vertaa selvillä asioista, että osaisin tehdä merkintöjä elokuvan historiasta, mutta tuo tappelu-genre oli elokuvaa ajatellen läpimurto. Erilaisten siimojen varassa leijuvat ja hyppivät tappelija-akrobaatit ja yleensä hienoilla leikkauksilla toteutetut kohtaukset avasivat uusia mahdollisuuksia, joita on sitten käytetty hyväksi kaikkialla.

Tsui Hark on suuri sankariohjaaja (”Terrakottasoturit” ja ”Lentävien tikarien talo”) on unohtumaton. En tiedä, onko kukaan muu samaa mieltä. Rakastan kuvien tuulen tuntua. Ja Zhang Yimoun ”Hero” hakee tietysti vertaistaan spektaakkelina ja muutenkin. Mutta tuo Ang Leen tiikeri epäonnistui mielestäni kaikessa, mikä näille elokuville on ominaisinta, eli sadunomaisuudessa.

Onhan elokuva nimenomaan taikuutta, ja tiedämme hyvin, että itse ilmiö perustuu katsojan aistien harhauttamiseen. Eivät kuulkaa ne kuvat todellisuudessa liiku. Te vain luulette.

Times Squaren kokemuksessa mätti myös elokuvissa istuminen. Olen jättänyt sen viime vuosina olemattoman vähälle. Olen menettänyt valkokankaan lukutaitoni. Minua häiritsee ja helposti melkein pyörryttää, kun sekä äänet että hahmot pomppivat ympäri suunnatonta kangasta. Kun istun hotellissa sellaisen jälkeen ja panen silmäni kiinni, silmämato vaivaa. Kaikki mielikuvani on temmattu valkokankaalle räikeiksi ja häiritseviksi. Pahimmilleen myös unet ovat samanlaisia. Olen joskus herännyt nähtyäni unessa tekstin ”The End”.

Täytyy syyttää ajattelemattomia vanhempia. Minullahan oli päivähoidon sijasta iltahoito. Istuin numero 188 suvun elokuvateatterissa, kolmas rivi edestä. Veljeni nukahti ja kerran nukkui niin sikeästi, että joku elokuvan (”Rififi”, K-16) katsoja kiljaisi, että tuo poika on pyörtynyt. Ei ollut. Käveli saappaat lotkuen kotiin jatkamaan uniaan.

Olen lukenut puolitieteellisiä kirjoituksia, joissa mainitaan valon vilkuttaminen keinona vaivuttaa koehenkilö hypnoosiin. Minulla on sen suuntaisia muistoja. Luin myös kerran taiteellisen kirjoituksen, jossa puhuttiin elokuvan unenomaisuudesta. Olen samaa mieltä. Pienen ikäni elokuvateatterista purkautuvia ihmisiä katselleena minäkin väitän, että ihmiset ovat kuin vielä horroksessa, ehkä kevyessä hypnoosissa. Ja tunnettuna raittiusmiehenä en välitä olla sellaisessa mukana.

Nyt on kuitenkin hyvä sesonki näkyvissä. Tietokoneiden näytöt ovat tätä nykyä niin hyviä, että elokuvan katsominen suoraan koneella miellyttävää. Ajattelin katsoa Blue rayt ja selvästi isompaa tilaa vaativat elokuvat televisiosta, paljon kauempaa. 36-tuumainen oli yli metrin päässä. Tietokoneen ruutu on 30 sentin päässä.

Syy on Chaplinin. ”Kaupungin valot” tuntui kovin toisenlaiselta, kun sitä katsomisen sijasta luki näytöltä kuin kirjaa. Chaplinilla todella on ainakin 200 ilmettä ja hän esittää kokonaisia kertomuksia teknisesti järkyttävän taiteellisella ilmehtimisellään. Ilmeinen esimerkki on tuon elokuvan loppukohtaus, jossa väärinkäsityksistä tulee totta ja todesta väärinkäsityksiä. Läheltä katsoen näkee, miten pienillä silmien ja kulmakarvojen liikkeillä näyttelijä toimii. Kasvokuvat ovat etenkin tuossa vaiheessa jo vähäisen sminkkauksen takia viitteellisempiä.

Tässä on myös vastaus sinänsä järjettömään keskusteluun, Keaton vai Chaplin. Milläpä heitä vertaisi, kun toisen näytteleminen on geometriaa, toisen algebraa. Chaplinin kasvoilla ja vartalolla kulkevat infinitesimaalisen pienet käyttäytymisen muutokset annetuissa rajoissa.

Näin Stephen Fryn kapine-ohjelmassa asunnon yhteyteen montteeratun virityksen, eräänlaisen iglun, joss viisi 3 D –projektoria näyttää kuvaa. Kieltämättä olen itsekin ajatellut, että oma planetaario olisi kiva, mutta kun tuossa oli esimerkki, kauhistuin melkein kuin Sal Mineo elokuvassa ”Nuori kapinallinen”. Tosin en ruvennut itkemään.

Tällaiset käyttöohjeet ovat tarpeen myös elokuvaa ilmeisempien kohteiden kimpussa. Asioimme tänään äitini kanssa korvalääkärillä ja tilasimme apulaitetta. Ystävällinen hoitajatar vakuutti, että kunkin ihmisen korvakäytävä on yksilöllinen, ja siksi myös kojeen tulpat valmistetaan mittatilauksena. Tämä tunnettu ilmiö osoittaa, ettei musiikkia kuulla korvissa, vaan päässä. Signaalit saapuvat kuulo-elimiin kaikujen ja heijastumien vuoksi niin muuttuneina, että esimerkiksi säveltasojen erottaminen toisistaan on pieni ihme. Se on opittua. Ja oppiminen tapahtuu sillä lähes rannattomalla alueella, joka on korvien välissä. Eikä se, prosessoiminen, lopu koskaan.

Edelleenkään en näe aihetta poiketa vanhasta reseptistä. Samasta syystä kuin Hemingway kirjoitti seisaallaan kirjakaapin ääressä todella vaativaa tekstiä, kuten runoa, olisi luettava seisaallaan. Kun ei jaksa enää seisoa, on turha jatkaa lukemistakaan.

Niitä ihmisiä en oikein ymmärrä, jotka lukevat runoja makuulla. Runot varisevat lakanalle ja niitä saa sitten pudistella lakanoista puolen yötä.