Kuristakaa heidät

Intellektuellien petoksesta ovat kirjoittaneet useimmat intellektuellit. Mieleen tulee vaikka amerikkalainen Richard Posner, liian älykäs mies juristiksi. Harva onnistuu olemaan yhtä henkeäsalpaavasti väärässä kuin hän erinäisissä oikeudellis-filosofisissa kirjoituksissaan.

Jäin erään ajattelukuvion johdosta miettimän, missä on nyt, noin kymmenen vuotta kuolemastaan. G.H. von Wright. Katsoin; hänen kirjansa ovat kirjastossa, hyllyssä. Varauksia ei näytä olevan. Hän oli Suomen johtava, ehkä ainoa intellektuelli.

Erän aikalaiskirjoituksen (Mikko Juva) rivien välistä luin havainnon, jonka satuin itsekin tekemään päästessäni pari kertaa palvelemaan mestaria. Mietittyäni asiaa tulin tulokseen, jolla osallistun aika ajoin ryöpsähtävään keskusteluun. Intellektuellit ja sellaisina pidettyjen listat tulevat kyllä taas. Edellinen oli käsiteltävänä julkisuudessa vuonna 2008, jos muistan oikein.

Intellektuellin ykköstuntomerkki on mittasuhteiltaan epäterve turhamaisuus ja sen siivittämä huoli, mahtavatko kaikki muistaa, miten etevästä henkilöstä on puhe, kun asianomaisesta puhutaan.

Jos von Wrightiä, joka julkaisi aika suuren määrän aikaa ja vaivaa vaatineita esseitä ongelmallisista aiheista, kuten Dostojevskista, ei haluta vetää tähän yhteyteen, siinä tapauksessa Suomen viimeinen intellektuelli oli 1988 kuollut Matti Kurjensaari. Hän pohti omaa älyllis-sielullista etevyyttään useissa kirjoissaan. Se oli tavallaan vahinko, koska hänen ”Muotokuvia muistista” – kirjansa ovat edelleen oikein hauskoja lukea.

Kurjensaari oli kuin olikin erään intellektuellin perustyypin edustaja, kuin täi joka kodikkaasti ryömii itseään isomman olion takinsaumoissa ja ravitsee itseään toisen verellä.

Olen ainakin kaksi kertaa todennut tiedemiehen, joka on ilahtunut aidosti, kun joku toinen on tehnyt merkittävän oivalluksen, vaikka siitä ei asianomaiselle ilahtujalle ei ole ollut luvassa mitään välitöntä etua. Tämä on erotuskriteeri intellektuelleihin, joilla käyttövoimana ja motiivina on useammin kuin joskus aito, väärentämätön omanvoiton pyyntö.

He ovat siitä vaivaton biologinen laji, että jos heikäläisen haluaa ohjata hetkeksi muualle häiritsemästä, tehtäväksi voi aina antaa pikku esseevastauksen aiheesta ”miksi N.N. ei ole mikään intellektuelli”. Kirjainten ”NN” paikalle voi panna minkä tahansa nimen. Intellektuelli ryhtyy todistelemaan riuskasti, ja tuloksena on poikkeuksetta päätelmä, että N.N. ei toden totta ole intellektuelli. Ellei ole tarkkana, hän kirjoittaa aiheesta kirjan ja tahtoo sille kirjallisuuspalkintoa.

Vanhan älymystövallan keskeinen piirre oli arvovallan kasaaminen. Siihen auttoivat eräät reilut ja lukuisat epäreilut keinot. Ehkä von Wrightin edeltäjä ja opettaja Eino Kaila oli esimerkkitapaus. Kun hänen kirjojaan (esim. ”Persoonalisuus”) lukee nyt, jää vilpittömästi ihmettelemään, mitä niissä on aikoinaan nähty. Ihmettely voi olla aiheetonta. On vaikea eläytyä kahteen kompleksifunktioon – mitä aikoinaan ei tiedetty ja mitä nykyisin ei tiedetä.

En vihjaile, että asiassa olisi jotain mätää. Vihjailematta kysyn, onko aika muuttunut siinäkin, että nämä mahdikkaat hahmot ovat kuin haulitorneja maisemassa. Hienoja ne ovat, mutta kun korkeuksista ei enää tipahtele mannaa ja hunajaa maan tallaajille, tornikin rapistuu ja revitään, jottei se kaatuisi pikkuporvareiden varpaille.

Tutkiskelin myös erityisiä ja yleisiä tutkintovaatimuksia ja projektiopetuksen ohjelmia. Kovin tuntuu tervejärkisyys villiintyneen oikeusteoriassa. Nähdäkseni opiskelija voi vielä lukea malliksi vanhoja, hämäriä viisauksia, mutta oikeat opinnot on keskitetty tosiolioihin. Deonttisten propositioiden paikalla läpivalaistaan nyt muun muassa sellaisia kansainvälisen oikeuden käsitteitä, jotka vilisevät myös uutisissa taajaan.

Tässä on ihmetelty intellektuelleja. Vaihtaakseni aihetta Janne Virkkunen on selvitellyt muistelmateoksessaan (”Päivälehden mies”) myös kiinnostavia aiheita. Hän selvästi koettaa kuvata, millaiseksi sanomalehti on muuttumassa, ja kuvauksesta käy kyllä ilmi, ettei asiasta ole selvyyttä.

Näyttäisi että uhanalaisiin lajeihin olisi intellektuellin ja sanomalehdentoimittajan rinnalla mainittava arvostelija. Pekka Tarkka saa Virkkuselta vain lentosuukon, mutta Seppo Heikinheimosta ja Jukka Kajavasta kerrotaan vähän enemmän.

Onko meillä enää kriitikkoja? Heikinheimo ja Kajava olivat ajoittain ja kohdittain vihattuja miehiä, koska heidän pitämyksistään tuli äkkiä mieleen suurten tyrannien luonteenomainen oikullisuus. En heidän kuoltuaankaan menisi väittelemän heidän asiantuntemuksestaan. Sitä lajia oli.

Kun vihjaan, ettei kriitikkoja ole enää olemassa, tarkoitan kukaties, ettei yksisuuntaiselle, käytännössä ylhäältä alaspäin eli viisaammalta tyhmemmälle suunnattua arvostelutoimintaa ole nyt helppo löytää. On sanottu, ettei arvosteluista makseta oikein mitään. Se taitaa olla totta. Mutta mistä se sitten johtuisi? Esittäisin sen arvauksen, että juustohöylän suihkiessa kritiikeistä ei ole katsottu koituvan sellaista rajahyötyä, että niiden ylläpitäminen olisi ajateltu tarpeelliseksi. Niiden sijalla on hyödyllistä kulttuurivalistusta, joka varmaan tulee halvaksi, koska keskeisen aineiston saa tuottajalta / kustantajalta eli siis arvosteltavalra.

Luulen että uusia madonreikiä avaavalla kirjoittamisella on silti tulevaisuus. Sen tavat ja muodot on vain ensin keksittävä, ja sellainen vie aikaa. Näin, veljeni merellä myrskyävällä.