Tosi uskollinen

Keskustelin jonkun kanssa, joka ei tuntenut sovinistista kuvausta käännöksistä – kuin naisia: jos ne ovat kauniita, ne eivät ole uskollisia; jos ne ovat uskollisia, ne eivät ole kauniita.

Anteeksi, kauniit, uskolliset naiset. Ne olivat vähän tuollaisia nämä Otavan naismaisterit (anteeksi tämäkin 1960-luvun termi). Heiltä tuonkin kuulin, ja he olivat itse suomentaneet kuka Camus’ta, kuka Beckettiä, kaikki Simenonia.

Eilen jäimme siihen, että jos menneisyyteen sijoitettu romaani on tosi, se ei tunnu lainkaan uskottavalta. Tämä ei ole vitsi eikä sofismi. Kun nyt luemme vuodesta 1938, se on menneisyyttä. Toisaalta henkisesti terve ihminen, kuten te kaikki ja ajoittain myös minä, ei koskaan sano: tämä on menneisyyttä, tämä syyskuu 2013. Tuollaisessa lauseessa ei mielestäni ole vitsiä eikä runoutta.

Se on eri asia, että mainion suomennoksen mukaan (Brecht – Eisler, Laulu Moldausta) ”tää päivä jo huomenna eilinen on”.

Tarkkuuden tutkiminen ja faktojen vaaliminen on mielestäni yhtä tyhmää kuin romaanin tai näytelmän henkilöiden eläneiden esikuvien etsiminen. Romaanin, näytelmän ja elokuvan henkilöitä muokkaa joka tapauksessa asiayhteys eli se, ketä muita kuvassa on.

Kuulun niihin harhamielisiin, joista esimerkiksi Churchill ja Mannerheim olivat erittäin hyviä näyttelemään itseään, ja Kekkonen myös. Leimaan lapselliseksi sellaisen ajatuksen, että valtiomies olisi jollain ylevällä tavalla vilpitön, oma itsensä. Ei tämä ole sen kummempi ajatus kuin ”julkisuuskuvaan vaikuttaminen”, joka lienee nykyaikaisen markkinointiviestinnän näkökulmasta itsestään selvä asia.

Tunnen tarvetta palata hiukan eilen puhuttuun Kjell Westön romaaniin sen verran, että lisään kaksi asiaa, jotka eivät mahtuneet kahteen liuskaani ja vaihdan sittensävyä.

Westön romaanin jännitysjuoni on harvinainen ainakin Suomessa. Lukija saa varman käsityksen romaanin pahasta hahmosta, jota nimitetään Kapteeniksi. Lukija tietää, että tämä henkilö on joku romaanin henkilöistä. Tämä dekkarijuoni (”who-done-it”) on etevästi toteutettu ja kaataa sekä romaanin henkilöt että lukijan sekasortoon teoksen viimeisillä sivuilla. Hieno suoritus.

Ennen kun joku keksii väittää vastaan, tapahtuma sinänsä eli punavankileirin, oikeastaan keskitysleirin, naisvangin seksuaalinen hyväksikäyttäminen ei ole siinä mielessä ”keksittyä” ettei sellaista olisi tapahtunut.

Tällaisia puheita en muuten nyt, en ennen enkä jatkossa yritäkään todistaa. Merkintöjä löytyy tutkimuskirjallisuudesta muutama, mutta jäljet lienee aikoinaan siivottu. Jos tällaisesta asiasta löytyy uskottava todiste, ne jotka eivät halua uskoa, selittävät sen ”yksittäistapaukseksi”. Oma käsitykseni perustuu noihin mainintoihin ja vain kahden Suomenlinnassa toimineen silloisen ylioppilaan mainintaan, että siellä tehtiin myös sellaista, mitä ei olisi pitänyt tehdä. Toinen sanoi ja toinen nyökkäsi.

Nyt siirryn omiin mietteisiini, pois Westön kirjasta. Toinen päähenkilö toimii Helsingissä asianajajana. Olen tuntenut 30-luvulla tuossa kaupungissa tuossa ammatissa toimineita, mutta tämä asia ei ole romaanissa keskeinen. Henkilö voisi harjoittaa jotain muutakin ammattia.

Suomen lakimieskunta on rakentanut itse itselleen menneisyyden. Sen voi tehdä, kun asema on kyllin vahva. Kulmakivi oli muisto vankasta laillisuustaistelusta Venäjää vastaan. Se taistelu ikään kuin toistui sotien jälkeen, vahvimmin sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä. Kaksipäinen kotka sai palan lakikirjasta, mutta ei neitoa.

Tuo Eetu Iston kuuluisa ja keskinkertainen maalaus on hätkähdyttävän lapsellinen. Minkään muun maan symbolihenkilöä ei kai ole esitetty kouristuneena lakikirjaa vaalimaan. Ajatus on – ainakin minulle – vastenmielinen ja outo. Laki, myös se joka ei ole kirjoissa, on maa jota kuljemme. Ei se saa olla muuttumaton. Maaperä on osittain orgaanisista aineista muodostunutta, osittain tuulen silppuamia mineraaleja. Graniittikalliota ja katajaist

a on harvassa.

Venäjä ja sen seuraajat noudattivat suurta eurooppalaista perinnettä. Lopulta ainoa oikeus on vahvemman oikeus. Tätä nykyä eri puolilla Eurooppaa on ehkä ajoittain päästy tilanteeseen, jossa vahvempi on ennakolta sovittujen sääntöjen mukaan enemmistöön kuuluva. Jotain sellaista sanotaan demokratiaksi. Osa lakimiehistä toimii erotuomareina, mutta heiltä, siis meiltä, odotetaan myös niin sanotun reilun pelin tunnustamista ja sellaiseen kannustamista.

Sortovuosien laillisuustaistelu on vaikeaselkoinen vyyhti. Nähdäkseni tärkeämpää kuin puolustautuminen laittomuudelta oli puolustautuminen Venäjän keisarikunnan pyrkimyksiä vastaan.

Tuo perinne, joka ennen haluttiin nähdä katkeamattomana, koki professori Jukka Kekkosen sanoin haaksirikon vuonna 1918. Minusta haaksirikko ei ole riittävän vahva kielikuva. Laillisuutta mukaileva toiminta, ensin kenttäoikeudet ja sitten valtiorikosoikeudet, perustui äkkiä säädetyn lain kirjaimeen. Itse toiminta langetti varjon, jonka erotti vielä taannoin. Mukana olivat käytännöllisesti katsoen kaikki maan lakimiehet. Hyvin harvat ymmärsivät hävetä. Aika monet ”unohtivat” vuoden 1918 luottamustehtävänsä jopa matrikkelitiedoistaan. Jos tuota – Westön romaanissa taustalla vaikuttavaa – toimintaa sanotaan lailliseksi, sitten olen eri mieltä sanan ”laillinen” merkityksestä.