Vainotkaamme vähemmistöjä

Kukaan ei oikein uskalla sanoa ääneen, että kansalaisvapaudet (perusoikeudet) eivät aina riitä ratkaisemaan oikeita ongelmia. En suin surmin sekaantuisi puheisiin naispappeudesta enkä liioin lääkärille vaadittuun oikeuteen pidättäytyä omantunnon syistä joistakin toimenpiteistä.

Hieman yleisemmällä tasolla muistelen vain tähän aihepiiriin kuuluvaa tapahtumasarjaa, joka ei kuulu kenenkään yleissivistykseen. Ajattelen 1920-luvun kenraali Wilkaman juttua ja niin sanottua upseerikapinaa.

Tutkimuskirjallisuudessa kerrotaan enemmän tai vähemmän Wilkaman vaikeasta luonteesta ja hänen aiheuttamistaan rettelöistä. Kerrankin presidentti Relander, oikeuskansleri Charpentrier ja pääministeri Kallio suunnilleen itku kurkussa selittivät puolustusvoimien komentaja Wilkamalle perustuslakia ja nimitysoikeutta, joka kuuluu ylipäällikölle eli tasavallan presidentille. Ja Wilkama kieltäytyi esittelemästä ylennettävien luetteloa ja varmentamasta presidentin nimityspäätöstä, koska joukossa oli joku luutnantti, jota hän piti syystä tai toisesta kunnottomana. Syy saattoi olla kieltolain rikkominen eli viinan juonti. Itse Wilkama oli ehdottoman raitis.

Seuraavassa esittelyssä Wilkama esitti vakaumuksellisesti, että lehdistöä olisi kiellettävä kirjoittamasta yhtään mitään armeijasta, koska sotilaiden asiat eivät lehdille kuulu. Ja taas huudettiin oikeuskansleri ja korkeimman oikeuden presidentti selittämään kenraalille painovapauslakia. Wilkama ilmoitti noudattavansa näiden sijasta omantuntonsa käskyjä ja marssi paikalta kannukset helisten.

Jääkärien johtama upseerikapina oli oikeastaan everstijuntan toteuttama sotilasvallankaappaus, mutta vaikka mukana oli raivokkaita henkilöitä, kuten Paavo Talvela (Wallenius oli sotaopisssa ulkomailla), tilanne rauhoittui viimein. Kaikki olivat lopulta samaa mieltä, että armeija ja suojeluskunta ovat Isänmaan pyhien arvojen ylläpitäjiä. Niin. Kaikki eivät ehkä olleet samaa mieltä, mutta demareilta ja kommunisteiksi epäillyiltä ei kysytty. Muutkin kuin Wilkama olivat sitä mieltä, etteivät sellaiset ihmiset olleet oikeastaan kansalasiakaan eikä heille varsinkaan kuulunut mitään oikeuksia. (Toisin kuitenkin K.J. Ståhlberg ja asiaa harkittuaan myös Relander, joka ennen pitkää nimitti uhkarohkeasti Väinö Tannerin demarihallituksen).

Dosentti Lasse Laaksonen (”Mistä sotakenraalit tulivat”, 2011) on virallisten asiakirjoien lisäksi syventynyt laajaan kirjeenvaihtoon ja muuhun ensisijaisaineistoon selvitellessään ansiokkaasti Mannerheimin hovia. Hän on julkaissut aikaisemmin kaksi tutkimusta, jotka ovat ikävää ja siis terveellistä luettavaa. Eräät kenraalit keskittyivät riitelemään kunniamerkeistä ja muutama pörräsi juovuksissa, kun maa oli hengenhädässä maaliskuussa 1940.

Myös Mannerheimista Laaksonen löytää paljonkin asioita, jotka tekevät suurmieskuvasta kolmiulotteisen ja siten siis uskottavan. Mannerheimin käsittelemistä historiallisena henkilönä ei ole maassa suuremmin harrastettu, ja muualla taas ei oltu kiinnostuneita.

Panen tähän henkilökohtaisen mielipiteen. Mielestäni on suurmiehen halventamista valehdella, että hän olisi ollut tyystin vailla heikkouksia. Uskon mieluummin ihmisen suuruuteen omien rajoitusten tunnistamisena ja tunnustamisena.

Kansallisbiografiakin löytää Wilkamasta lähes yksinomaan myönteisiä piirteitä ja jättää jo Relanderin päiväkirjoista tiedetyt vaikeat konfliktit selvyyden vuoksi maininnatta. Wilkama oli niin sanottu ryssän kenraali eli keisarikunnan armeijassa koulittu ja kokenut. Jääkärit olivat puolestaan sillä kannalla, että nyt kun he olivat käytettävissä, ei ryssäläisiä tarvittu, vaikka nämä olisivat miten vannoneet suomen kielen ja kansan nimeen, kuten Wilkama. Poikkeus oli tietenkin Mannerheim, josta Heinrichsin väitetään maininneen suppeassa seurassa, että tämä kenraalin syvästi ihailema marsalkka oli mies vailla kotia, uskontoa ja isänmaata…

Wilkama ei ollut vain ”syvästi uskonnollinen”. Laaksosen mainintojen mukaan hän viihtyi hyvin  laestadiolaisten piireissä, vaikka oli itse kotoisin etelästä. Näiden arvojen omaksumiseen voi liittyä myös Wilkaman täysraittius, joka ei ollut joskus vuonna 1900 Venäjän eikä myöhemmin Suomen sotilaspiireissä tavallista ja aiheutti mm. keisarin maljaa kohotettaessa todellisia ongelmia. Kun marskin ryyppyjä otettiin, Wilkama ei ollut enää kehissä, vaikka eli vuoteen 1947.

Sopisiko Suomessa terveydenhoidosta vastaavaksi ministeriksi henkilö, joka omantunnon syistä vastustaisi verensiirtoa? Tietääkseni vain Jehovan todistajat ajattelevat näin. Siis tiukka Jehovan todistaja lääkärinä? Sanoisin että ei. Tiettävästi he eivät sellaisiin toimiin kyllä pyrikään.

Ihminen saa toki pitää sellaisenkin vakaumuksen, jota muut pitävät omituisena. Mutta käyttäytymistä ohjaava vakaumus saattaa rajoittaa vaihtoehtojen määrää. Suomessa on ollut kerran vakaumuksellinen pasifisti puolustusministerinä (Yrjö Kallinen). Mikäpä siinä. Sehän on poliittinen ratkaisu, ja on täysin järkevää, oikeastaan toivottavaa, että jossain maassa suosittaisiin kaiken aseellisen toiminnan välttämistä.

Sitä vastoin en keksi syytä, miksi totaalikieltäytyjä pitäisi hyväksyä kadettikouluun, vaikka hän täyttäisi pääsyvaatimukset (eli olisi vaihtanut vakaumustaan asevelvollisuuden ja reserviupseerikoulun käytyään).

Vedän Wilkaman esiin ja palaan asiaan. Jääkäreistä eräät, esimerkiksi Wallenius, olivat sellaisen käsityksen vallassa, että jos isänmaan etu vaati asianomaisen harkinnan mukaan toista kuin laki tai esimiehen käsky, isänmaan etu oli asetettava etusijalle, mikä se sitten olikaan.