Hyvissä kirjoissa

Kansalliskirjaston – aikaisemmalta nimeltään Helsingin yliopiston kirjaston – johtaja, professori Kai Ekholm on ottanut ja julkaissut dekkarin. Kirjan nimi on ”Niiden kirjojen mukaan teidät on tuomittava” (Atena, 2013).

Kokenut lukeva yleisö suhtautuu tällaiseen epäillen. Ennen ajateltiin, että dekkareihin sortuu kirjoittaja, josta ei ole parempaan. Tuo ajattelutapa on haaksirikkoutunut erittäin näkyvästi Pohjoismaissa. Suunnattomat painokset ja käännökset suurille kielille ovat saaneet epäilijätkin puhdistamaan silmälasiensa linssit ja näkemään, etteivät nämä tekstit ole vallan vailla ansioita.

Erittäin kokenut lukeva yleisö arvelee sangen yleisesti, että merkittävä virka ja korkein akateeminen oppi eivät voi olla johtamatta tulokseen, jota usein nimitetään lehtoriproosaksi. Se saattaa olla muodollisesti virheetöntä, mutta siinä on sellainen kiusallinen piirre, ettei kukaan viitsi lukea sitä.

Voi olla, että olemme täällä Suomessa hiukan jälkijunassa. Kaunokirjallisen tekstin luokittelu samanlaisin periaattein kuin esimerkiksi postimerkkien ei ole järjellistä. Vetävän proosan kirjoittajina on vilahdellut muun muassa aikaisempia ministereitä, kuten Anne Holt Norjassa.

Runeberg, Topelius, Lönnroth, Paavo Cajander ja useat muut heidän aikalaisensa olivat asemaltaan ja koulutukseltaan sen ajan yhteiskunnan huipulta. Proosan puolella yritettiin nostaa esiin erästä ylioppilasta, joka tahtoi julkaista aivan merkillistä kieltä ja kerrontaa. Hänestä teki harvinaisen väkivaltaisesti selvän yliopiston professori – Suomen kielen professori, joka oli omasta mielestään maan etevin runoilija.

Kirjallisuutemme ei noussut läheltäkään ”kansaa”. Varhaiset mestarit (Aho) olivat erittäin sivistyneitä ja kielitaitoisia. Leino ja Lehtonen eivät hankkineet oppiarvoa, mutta suomensivat mm. italian ja ranskan kielistä kaikkein vaativinta kirjallisuutta.

Yliopiston korkeudesta määritellyn viihteen tekijät olivat kauan roskaväkeä, arvioijiensa mielestä. Tyypillistä roskaväkeä olivat sanomalehden toimittajat, jotka itse nimittivät itseään lehtineekereiksi, nykykielellä mykkiin orjiin suolakaivoksilla. Vielä Waltari ja Linna yritettiin leimata viihdekirjailijoiksi eli siis kykenemättömiksi ymmärtämän korkeita asioita. Kriitikot eivät juurikaan panneet merkille, että vaikka sanomalehtimies Mauri Sariola oli suuri hutilus, hän osasi kirjoittaa sellaista, mitä haluttiin lukea.

Kun viimeiset preussilaiset (Koskenniemi) väistyivät, jäljellä oli vielä modernismi, jonka tunnusmerkkinä pidettiin aivan oikein käsittämättömyyttä ja pitkäveteisyyttä.

En väitä tässä, että myyvä proosa olisi todennäköisesti hyvää. Meilläkin on listojen kärjessä aikamoinen määrä ompelijoita ja ompelijattaria, jotka tikkaavat tekstejä kuin Singerin ompelukone, ja vilkaisevat aina välillä vahvistettuja kaavoja.

Kai Ekholm on hyvin vahvasti mukana muuttamassa kirjastolaitoksen käsityksiä ja menettelytapoja. On luonnollista, että hän tulee näkyville dekkarilla. Se on yllättävää, että kirja on hyvä ja aidosti kenen tahansa luettava. Väittäisin osaavani näkeä, että kulisseissa on piilossa syvällinen ja siksi kauhistuttava kirjojen ja kirjainmerkkien ymmärtäjä. Tuon lajin kuuluisin edustaja oli ehkä Jorge Luis Borges, kansalliskirjaston johtaja.

Arvaan, että lukijaa hiukan hämmentävä pardoninen sävy – oikeastaan pastissi – olisi ehkä saanut vaikutteita siltäkin suunnalta. Toisaalta taas tässä kirjassa on mukana sellaista kiukkua maailmaa kohtaan, jota Suomessa ei ole nähty usein dekkareissa. Ruotsissa Sjöwall ja Wahlö aloittivat tuon perinteen, ja seuraajia on riittänyt. Mutta kolmanneksi mukana on komediaa ja jopa farssia. Tämän dekkareiden piirteen tunnemme hyvin esimerkiksi Vareksista.

Toisin kuin noissa suvaituissa ja nopeasti unohtuvissa teksteissä tässä on pohjalla todella vakavia asioita ja todella ikäviä ilmiöitä – esimerkiksi suomalaisten sota- ja siviilisankareiden pöyristyttäviä tekoja, joista kyllä tiedetään, vaikka yhteisestä sopimuksesta kukaan ei ole tietävinään.

En rinnasta enkä vertaa. Oli lämmin päivä. Kävellessä tuli äkkiä lämmin. Pikku julkistustilaisuus pidettiin nyt remontin kourissa kärvistelevässä kirjaston päärakennuksessa. Seuraavassa talossa Unioninkatua pohjoiseen majailevat monessa yhteydessä esiin nostamani uudenlaiset Suomen historian tutkijat. Syistä joita en itsekään tiedä olen jättänyt sangen vähälle Suomen historian professori Juha Siltalan, jonka koko tuotannosta todella voi sanoa, että nykyhetkeä selvitetään historian kautta ajoittain säpsähdyttävin keinoin ja aiheen valinnoin, jollaisia taannoin paheksuttiin (Työelämän huonontumisen lyhyt historia, 2004,  – joka alkaa nyt tuntua enemmän ennustukselta kuin tutkimukselta.)

Eikö olekin erikoista? Meillä on joukko professoreita ja tohtoreita (Peter von Bagh ja Pekka Gronow on välttämättä mainittava tässä yhteydessä), jotka vaikuttava syvästi siihen, mitä pidämme tärkeänä ja vaikuttavana.

Jotain on tapahtunut. Toivottavasti joku ottaa yhteyttä poliisiin, tai sopivaan etsivätoimistoon, jollainen puheena olevassa romaanissa näyttäisi sijaitsevan Sofiankadulla.

Katsokaa itse. – Tämä ei tietenkään ollut kirjallisuusarvostelu, vaan yhteenveto minua miellyttäneen kirjan herättämistä ajatuksista. – Kuvassa on kirjaston kortistosalin katto per tänään.