Kuolinkoteja

Onko paikalla sielu?

Epäilemättä on.

Suomalakisille erityinen paikka oli ”pyhä”. Sana on jäänyt paikannimistöön. Roomalaisilla oli tietysti genius, jonka voi käsittää myös henkiolennoksi. Kotia vartioivat penaatit, niin ikään eräänlaisia menninkäisiä.

Olen viime aikoina päätynyt käymään asiallisista syistä useammassakin kodissa, josta asukkaat ovat lähteneet, ketkä kuoleman, ketkä muun painavan syyn takia.

Koti lakkaa heti olemasta koti. Se muuttuu asunnoksi. Vaikka pöydällä olisi lautanen, veitsi ja haarukka, se on kuin näyttelyä. Vaikka asunto olisi ollut ennenkin esimerkillisen siisti, nyt siisteys tuntuu keinotekoiselta.

Ehkä tämä tunne on tekemisissä hajujen kanssa. Kerrotaan, että olemme aika huonosti selvillä hajuaistimuksistamme. Se väite, että vanhempansa ja läheisensä ihminen tuntee vauvasta alkaen hajusta, on helppo uskoa.

Ennen vanhojen ihmisten kodeissa oli vanhojen hajuja, kuten kissan pissaa, kamferttia, mikstuuraa, ehkä myös vaatteita, jotka olisi sietänyt pestä paremmin.

Laitosten hajuista ei pääse helpolla. Sairaalassa tuoksuu lysoli, kouluissa hiki.

Tällä kirjoituksella yritän selvittää itselleni, milloin koti on keksitty. Se saattaa kyllä jäädä selvittämättä.

Monissa kielissä, kuten latinassa latinassa, ranskassa ja saksassa, ’koti’ ei ole ainakaan keskeinen sana. Latinan esimerkki vaikuttaa. Talo ja asumus ovat sama sana, domus. Siellä hallitsee talon herra, dominus, tai todellisuudessa herran rouva, domina.

Meillä oli ennen kauppias, jota puhuteltiin Herraksi samaan tapaan kuin kauppiaita sanottiin jossain toisaalla porvareiksi – hae porvarista suoloja. Kun kauppias kuoli, rouva piti tiukasti kiinnki nimityksestä ja puhuttelusta. Hän oli ”herranfrouva”. Minulla teki tiukkaa, mikä tämä tällainen herrarouva on. Mutta hänellä oli pahan näköinen keppi ja silmälasit vinossa, joten tuntui viisaalta toimia toivotulla tavalla.

Ranskassa kotona ollaan ”minun luonani” tai ”talossani”. Saksassa kotiin lähtijät menevät ”taloon”.

Olisiko taidemaalari Carl Larsson (Ett hem) yhdessä kilttien tätien ja sitten naistenlehtien kanssa luonut käsitykset siitä, mikä on koti ja kuinka ollaan kotona? Jos olisin tässä oikeilla jäljillä, toinen hyväkäs olisi sitten Topelius, jota juuri Larsson (Edelfeltin ohella) ahkerasti kuvitti. Tosin meillä Topeliuksen kuvittajana rakastetuin kai on koditon Rudolf Koivu (Pietarin pakolainen alkujaan, ja siksi niin suomalainen…)

Välimeren maissa tulee joskus sellainen tunne, että koti on paikka, jossa käydään nukkumassa. Brittien ”kotini on linnani” ei kuulosta työläisväestön mietteeltä. Tosin brittien käsitys kodista ja sen ympäristöstä alueena, jolle poliisit ja muut ikävät ihmiset eivät saa ängetä, on sitten Yhdysvalloissa kasvanut kohdittain kummallisiin mittoihin. Meillä Euroopan mantereella ei ole ”trespass” –säännöstä (luvaton tunkeutuminen), vaan sen sijaan hyvin vanha kotirauha.

Odottaessani kommentteja ja mietiskellessäni esitän arvauksen. Arvaan että”koti” on samoin kuin sana ja käsite ”kansa” suhteellisen uusi. Ehkä sitä on tarvittu kaupungistumisen edistyessä ja ehkä siihen sisältyy jo alkujaankin poliittista propagandaa, vaikka se tuo mieleen biedermeyerin. Kansakunta (natio) on tunnetusti vasta 1600-luvulla nykyiseen merkitykseensä hakeutunut termi. Ennen ”natio” oli suunnilleen sama kuin nykyinen yliopiston osakunta. Ja nationalismi on yksi aikamme taudeista. 

(Kuolinpesä on ruotsiksi kuolinpesä, dödsbo, mutta jos vainaja oli herrasväkeä, ennen käytettiin termiä sterbhus. Kas kun pitää olla fiiniä!)