Opin uuden sanan

Sana on ”prominenssi”. Jos hypätään referenssi eli Halti yli, ”Suomen korkein tunturi” on Pallaksen Taivaskero, ja hyvä kakkonen on Ylläs. Kolmannen sijan saa Koddoskaisi ja neljännen Sokosti.

Tämän tiedon nähtyäni ymmärrän entistä paremmin, miksi isäni oli niin tohkeissaan 1946 käytyään ensimmäisen kerran Luirojärvellä. Vihjeen hän oli saanut K.M. Walleniuksen kirjoista, joko ”Vanhat kalajumalat” tai ”Ihmismetsästäjiä ja erämiehiä”.

Vaikka kokoelma ei ole kaupan, katselin lähemmin ja käsityksen muodostaakseni sillä silmällä äidin olohuoneen hyllyssä olevia Lappi-kirjoja. On se aika vaikuttava kokoelma, vaikka perheessämme ei ole kai koskaan lämmitty bibliofilialle. Siten WSOY:n muutaman vuosikymmenen takainen (1980) Fellmanin ”Poimintoja muistiinpanoista Lapissa” on mieluisa nide; sekavaan ja vaikeasti hallittavaan ruotsinkieliseen tekstiin verrattuna. (Fellmania suomeksi voi muuten suositella lämpimästi. Agathon Merumanin vanha suomennos on viehättävä.)

Hylly herättää miellyttäviä muistoja, joita en halua hämmentää lukemalla uudelleen. Yrjö Kokon ”Sudenhampainen kaulanauha” on nuorelle pojalle vahva elämys. Mitä se olisi nyt, siitä en halua ottaa selvää. – Paulaharjuja, jotka näyttävät olevan hyllyssä ihan kaikki, olen lukenut aivan viime aikoinakin pelkästä kiihkosta, jota todella etevä sanominen herättää. A.E. Järvinen sitä vastoin on jäänyt minulle vieraaksi, vaikka olen kyllä lukenut hänen kirjoistaan ainakin suurimman osan.

Esimerkki vaikutti – isäni ei ollut lainkaan metsästäjä ja kalastuskin rajoittui välittömästi ja paikan päällä syötäviin harreihin ja tammukoihin. Mielenkiintoista sinänsä – perhomiehet ovat asia erikseen.

Saana on 12., mutta edelle menee Paistuntureilla oleva Kuivi, jota olen käynyt itsekin katselemassa.

Topigrafisesta prominenssista näyttää olevan useitakin määritelmiä, mutta kuvasta ilmenevä on yksinkertainen. Prominenssi on matka huipulta katkoviivalle. Katkoviiva on alin korkeuskäyrä, joka ei ole yhteinen toisen, korkeamman huipun kanssa.

Puhe on siis eräänlaisesta suhteellisesta korkeudesta. Lista, joka löytyy Wikipediasta, on kovin hyödyllinen, koska Norjan puolen tunturit ja vuoret tekevät meidän huipuistamme kovin vaatimattomia.

Samoin käy Alpeille verrattuna muun maailman suuruuksiin. Euroopassa omaa luokkaansa on tietysti Teneriffan Teide. Sehän kohoaa mahtavaan, lähes neljän kilometrin korkeuteensa suoraan merestä, tulivuori kun on. Muutoin Euroopassa suurin prominenssi  on Mont Blancilla, mutta mainittavia ovat myös Monte Rosa, Saksan ja Itävallan Zugspitz, Norjan Galdhöpiggen ja Kreikan Olympos.

Himalajalla erottuu Nanga Parbat. En tähän hätään muista, mikä sen Hermann Buhl –nimistä tyyppiä koskeva kirja oli suomeksi. Hankin niteen joskus englanniksi ja luin. Buhl kiipesi ensimmäisenä maailmassa yksin yli kahdeksantuhatmetriselle Nanga Parbatille ja ilman happilaitetta. Kun hän yritti pian seuraavan Himalajan suurhuipun valloittamista, hän putosi. Ja se siis siitä.

Täytyisi ehkä jatkaa niiden kirjojen katselemista. Se on selvitetty kohtuullisen hyvin, miten myöhään Alppeja ja muita vuoria alettiin pitää mielenkiintoisina tai jopa kutsuvina –pari sataa vuotta sitten. Niihin asti yksimielisyys oli vallinnut siitä, että mokomille vuorille ei kukaan järkevä ihminen mene vapaaehtoisesti, ja kun on pakko, hakee sopivimman reitin ja jonkun tarpeeksi tyhmän ja rotevan kantamaan matkatavaroita.

Mutta kuka sai päähänsä, että tunturit ovat kauniita?

Aivan oikeita erähenkisiä kirjoja ilmestyi 1930-luvulla, mutta vaikka vanha Ruijan polku meni Nattastunturien vieritse ja Kiilopään ja Kaunispään lähellä, vanhemmassa kirjallisuudessa niille ei irtoa juuri hyvää sanaa. Ja kuka keksi Pallastunturin? Hotelli siellä oli jo ennen sotia, mutta tuskin se silloin mikään Taikavuori oli.