Nurmikon kosto

Päivän läikät nurmella on se suuri ylellisyys. Ne kuvioituvat. Ei tarvitse kauan katsella eurooppalaisia maalauksia nähdäkseen, että siellä on puolivarjoista vallalla toinen käsitys. Valokuvauskoneetkaan eivät tuosta aivan selviydy. Kuvien dynamiikka ei ole ehtinyt tasolle, jonka se oli saavuttanut mustavalkoisissa ennen kuin synnyin ja värikuvissa kun Kodacolor hallitsi. Valotetut rullat lähetettiin ulkomaille kehitettäväksi. Laatikkoihin kertyi hyödyllisiä lieriön muotoisia purkkeja, alkujaan alumiinisia, sitten aitoa muovia.

Ellei sitä ota elämäntehtäväkseen, vanhoja dioja ei kannata skannata. Parempi lähettää ne liikkeeseen ja maksaa mukisematta. Ei se ole niin kallista. Muista väitteistä huolimatta järjellisen hintaisella kotiskannerilla työ on tuskaisan hidasta ja tuottaa jatkuvasti epämiellyttäviä yllätyksiä. Ilmatiiviiksi luultujen lasien alla on kuin onkin roskia, joiden kanssa taiteillessa menee elämä. Toisin on mustavalkoisten, perhealbumin kuvien laita. Jopa ilmaisohjelmat (IrfanView, Picasa), korjailevat ne automaattisesti monin verroin alkuperäistä paremmiksi.

Uutta näppistä ei tarvinnut hankkia. Kaapista löytyi tällainen tavallinen Logitech. Voi olla, että silti ostan jossain vaiheessa vanhan kansan näppäimistön, jossa on mainoksen mukaan vastetta vaikka metallimiehille. Se myös napsuu, sanotaan. Kaikeksi onneksi sellaisia ei ole suoraan hyllyssä kai missään kaupassa. Ducky Shine Red Sw Red Led Nordic. Mutta maksaakin 158,90.

Vierityshiirestä tiedän, että sitä pidetään halveksittavana. Sellaiseen olen kuitenkin itseni totuttanut. Televisio iskee vähän väliä niin että hyvä jos tosiaankin ehtii hiirtä vierittää, Sunnuntaina kello 13 eli maratonjuoksun alkaessa uusitaan BBC:n Maapallo-dokumentin toinen osa. Siinä on kaikki se, mitä ette ole tienneet maapallosta. Ykkösosan mannerlaatoista siirrytään tässä etenkin tulivuoriin, joista suurin osa on löydetty viime vuosina. Ne ovat syvällä meren pinnan alapuolella. Ohjelmassa on kerrassaan häkellyttäviä animaatioita, joilla selvitetään erilaisia siirrosalueita ja luonnonkatastrofeja.

Television kirjallisuusohjelma, tämä Timo Harakan isännöimä, jossa vakiovieraana on tämä Anna Kortelainen, aiheutti taas suuren yllätyksen. Puhe oli Amélie Nothombin romaanista ”Nöyrin palvelijanne”.

Nyt on niin, että luulen seuraavani kirjallisuutta koko lailla ammattimaisesti, vaikkei se ole ammattini. Niinpä korvani alkoivat punottaa pian. En ollut koskaan kuullut puhuttavankaan tuollaisesta kirjailijasta. Jo televisio-ohjelmassa kävi ilmi, että kirjassa on puhe syvän askarruttavasta ilmiöstä, nimittäin japanilaisen yhteiskunnan hirvittävästä kerrostuneisuudesta, jonka vuoksi naisia ja muita huonompia ihmisiä kohdellaan aivan käsittämättömän huonosti.

Oman mielenkiintoni taustalla on selittämätön kysymys japanilainen sotilas 1933-1945. Voi olla että he olivat raakuudessa ja julmuudessa ylittämättömiä, siis Saksa ja Neuvostoliitto huomioon otettuna. Samalle tasolle pääsivät viime vuosisadalla ehkä vain turkkilaisten ”kolmen  paššan” (Enver, Talat ja Jemal) 1915 toimeenpanema armenialaisten kansanmurha (1,5 miljoonaa uhria lyhyessä ajassa).

Hankin kirjan heti (Kindle – ranskankieliset Kindle-kirjat ovat muuten U.S. – Amazonissa) ja olen nyt lukenut melkein loppuun. Teos on loistava ja – hauska. Kielikin on konstailematonta. Kun Nothombin romaaneja on suomennettu neljä, kuka tahansa voi selvittää, mikä maailmalla kiinnostaa.

Nothombe, joka on sensaatiomaisesti erittäin korkean kirjallisen tason tekijänä kansanvälinen tähti, myös USA:ssa, osaa itse japania erittäin hyvin ja on asunut eri puolilla maailmaa. ”Nöyrin palvelijanne” kuuluu olevan vahvasti omaelämäkerrallinen. Kuvaus tokiolaisesta suuryhtiöstä vastaa jokseenkin tarkasti kuvauksia Japanin armeijan menosta ja tavoista sodan aikana. Liikemaailmassa ei ketään tapeta, mutta se ei ole tarpeenkaan.

Minulla ei ole edellytyksiä arvailla Japanin kuvan todenmukaisuutta. Nothombe on kirjailija eikä sosiologi. Arvelen ettei kuva ole aivan virheellinen. Mieleeni tulee pitkäaikainen ihmettelyn aihe – miksi japanilaiset ovat tietotekniikassa niin hyviä rautapuolella ja niin huonoja softassa. Romaani tuntuu antavan vastauksen. Nokiakin sai sitten kokea, että hyvä softa edellyttää taakseen tietynlaista holtitonta meininkiä, joka esimerkiksi Kaliforniassa on perinteistä.

Itse aion tehdä katumusta naisasiassa. Vaistomainen asennoitumiseni eli tietty vierastaminen on peräisin telaketjufeminismin ajoilta eli muinaisuudesta. Häpeä tunnustaa.