Itse ja Itte

Kohdalleen kysytty, eilisen johdosta, että mikä on se ”itse”, jota ei parane pettää.

En usko ollenkaan, että näkyville olisi noussut ”minulle kaikki heti” –sukupolvi. Juuri samaa on väitetty viisi tuhatta vuotta, aina edellinen sukupolvi seuraavasta, ja usein lisännyt vielä mietelmän nuorison yleisestä tapainturmeluksesta.

Pitäähän niiden nuorten olla kynnet kotiinpäin meidän vanhempien kelmien maailmassa.

Ja moittijat unohtavat, että se on maailman kun tasii. Jokainen joutuu vuorollaan kokemaan, ettei ole niin kovaa kollia, ettei löytyisi vielä kovempaa, ja siltä tulee turpaan niin että soi. Esimerkki on vähän agraarinen. Sama sääntö pätee silti herraskaisemmassa maailmassa, ja naisten. Maailmassa tulee aina vastaan sellainen nelosnelonen, joka on tosi paha kantaa yksin mutta joka kulkee kahdelta ja kevyesti neljän hengen voimin, edellyttäen ettei kukaan riko rytmiä.

”Itteminä” tarkoittaa myös kirjallisuudessa samaa kuin entisten sukupolvien ”Vanha Aatami”, ihmisen luihu luonto, joka panee tuomaan esiin omaa minää ja esittelemään sen erinomaisuutta etenkin silloin, kun ei olisi aihetta.

Ajatus ”minuuden rakentamisesta” onneksi kuoli sodassa jo 1918 (Juhani Siljo).  Ajatus on sopivan lapsellinen. Tulos on nimittäin aina harhainen käsitys siitä, että millaisia miehiä tai naisia tässä oikein ollaankaan.  Toisaalta tämä itsestään kiinni pitäminen kuitenkin sisältää meidän perinteemme kovan ytimen.

Ihmiselle annetaan ikää, jotta hänellä olisi aikaa oppia oleman väärässä. Alan asiantuntijat väittävät nykyisin, että ihmisen aikuistumiseen menee tätä nykyä 30 vuotta. Sitä ennen eletään innostuvaisuuden aikaa.

Sitä ei ehkä voi aivan valeeksi väittää, että jos joku vakuuttaa olevansa kovasti oikeassa, hän on luultavasti alle 30-vuotias ja kukaties kuullut edellisviikolla sen asian, jonka hän nyt arvioi ymmärtävänsä paremmin kuin juuri kukaan muu.

Tämä ei ole pilkkaa. Samaa ominaisuutta sanotaan myös luovuudeksi.  Tunnetusti vaikeilla aloilla, kuten matematiikassa ja musiikissa, etenkin säveltämisessä, varsinaiset nerontyöt tehdään kumman usein hyvin nuorena. Onnellisessa tapauksessa siitä pääsee sitten jatkamaan.

Einstein oli tunnetusti hiukan jälkeenjäänyt. Hän julkaisi ihmeelliset paperinsa vasta 26-vuotiaana ja pani fysiikan perusteet mullin mallin. Goethe oli samanikäinen julkaistessaan Wertherin, joka toi myrskyn ja kiihkon kirjallisuuteen ja loi monessa mielessä pohjan seuraavien sadan vuoden kirjallisuuden kehitykselle ja antoi samalla uuden suunnan ihmisen minän ymmärrykselle.

Descartesin (olkoon hänen nimensä kirottu) maailma oli ollut periaatteessa kokonaisuudessaan ymmärrettävissä ja laskettavissa, piirrettävissä ja paloiteltavissa, ja ihminen oli kone, joka liikahteli tuon maailman osana. Tuota perua hallitsevaksi julistettiin ymmärrys eli järki; on jopa tapana puhua valistuksen aikakaudeksi. Goethen keksimä malli (jolla toki oli edeltäjiä ja vertauskohtia mm. Englannin sentimentaalisessa kirjallisuudessa) nosti edelleen tunteen. Sangen pian syntynyt massaviihde levitti tosissaan ajatusta, että ihminen on omien tunteittensa heittelemänä kuin lastu laineilla.

Eikä sitä minuutta löytynyt tunteen maailmasta sen enempää kuin järjen valtakunnastakaan. Sata vuotta sitten arveltiin, että nyt tätä persoonallisuutta ja subjektiivisuutta oli saatu ainakin hännän päästä kiinni, mutta varhaisten uranuurtajien, kuten William Jamesin ja Sigmund Freudin seuraajat joutuivat ennen pitkää hautaamaan haaveensa.

Ja tässä sitä ollaan. Mikä ihminen on toisille, siitä tiedetään paljon. Mikä hän on itselleen, se on arvoitus. Vastaus ei ole 7 miljardia erilaista minuutta. Vastaus on harhaanjohtavissa sanoissa ”minuus” tai ”persoonallisuus”. Miksi ei ajatella kuten maailmankaikkeuksien lukumäärästä nykyisin - 10¹⁴  per ihminen, aktiiviset ja mahdolliset yhteen laskettuna?