Outo nikotus

Tässä on miettimistä. Kaikki nämä blogivuodet, siis vuodesta 2005, käsite ”sananvapaus” on esiintynyt useammin kuin viitsin laskea (vaikka se olisi helppoakin, kun kaikki tekstit ja kommentit oat hyvässä tallessa).

Nyt mieleeni tuli, ettei kysymyksessä ehkä olekaan sana, vaan kurkunpään häiriö – eräänlainen nikottelu.

Joku vetoaa sananvapauteensa. Todellisuudessa hän yrittää sanoa: ”Ei saa haukkua minua.”

Sama henkilö vetoaa taas sananvapauteensa. Nyt hän yrittää sanoa: ”Kyllä minä saan haukkua muita. Hei, ei saa lyödä!”

Ajatuksella on kaksi juurta. Toinen on tietenkin Solzhenitsyn, joka tiesi kirjoittaessaan, että KGB vie hänen kirjoittamansa sanat. Ja hänet. Taisi olla vaikeaa järjestää niin että yli kahta tuhatta liuskaa kopioitiin koko ajan käsin ja siirrettiin kätköstä toiseen 1960-luvun Neuvostoliitossa, jossa kirjoituskone oli edelleen aseista vaarallisimpia.

Tätä kai sanotaan yleisesti sananvapauden puuttumiseksi.

Toinen lähde oli radion eilinen Sorsan hallituksen kulttuuriministeri Marjatta Väänäsen haastattelu toiminnasta kulttuuriministerinä vuosina 1972-1975. Solzhenitsyn-tilaisuudessa en viitsinyt puhua suomalaisen stalinismin loiston päivistä, jolloin ainakin itse itseään valistuneimpana pitänyt väki vaati kirjan julkaisematta jättämistä, mikä onnistuikin.

Väänänen oli kaikkien mielestä hirvittävä akka, mikä usein esitettiinkin juuri näillä sanoilla. Ellen muista väärin, olin samaa mieltä. Tuo haastattelu vuodelta 1992, jonka löytää Wikipedian linkistä, on aika järkyttävää kuultavaa.

Sananvapaudelle löytyi uusi, parempi määritelmä. Sananvapauden loukkaus tarkoittaa, että joku on, tai hänen epäillään olevan, eri mieltä, kuin kulttuurieliitti.

Kulttuurieliitillä ei sinänsä olisi väliä, mutta kuten tuostakin haastattelusta ilmenee ja muistellen voi helposti todeta, nuo henkilöt ovat sama asia kuin valtaeliitti.

Kuten muissakin maissa ja kuten muinakin aikoina noin 200 ihmistä päättää. He eivät ole ikuisia, mutta kyllä oikealla elitistillä on sisään rakennettu vieteri, jonka voimalla hän ponnistaa pystyyn tyrmäyksenkin jälkeen. Väänänen on maalaisliittolainen; ehkä siksi Virolainen ja Väyrynen tulevat mieleen. Kulttuurieliitin suurvaikuttaja oli Eino S. Repo, Virolaisen esiin nostama mies. Tuomas Anhava joutui tyytymään kirjallisuuden paavin roolin; ehkä se oli myös hänen halunsa.

Tuon neuvostovastaisuuden ja stallareiden vastustelun historia on ikävä. Väänänen oli hallitusti ja rauhallisesti oikeassa. Hänen pysyvä saavutuksensa muuten oli musiikkiopistojen verkosto. Ottelusaavutus oli kulttuurieliitin pitäminen jonkinlaisessa järjestyksessä.  Neuvostoliitosta totta kirjoittaneet ja julkaisseet olivat enimmäkseen kammottavia tyyppiä – katkeria, kaunaisia, rajoittuneita. Se ei muuta muuksi sitä tosiasiaa, että he toivat julki nyt oikeaksi osoitettua tietoa ja saivat siitä vihat niskoilleen.

En kannata ajatusta suomalaisen totuuskomission asettamisesta. Ei sitä ole toisaalta kukaan ehdottanutkaan. Täällä ei minun elinaikanani ole kuitenkaan tapettu ketään mielipiteittensä ja niiden ilmaisemisen takia.

Haluan vain huomauttaa, että kulloisenkin eliitin mielipiteiden vastustaminen harmittaa tätä eliittiä. Olen näkevinäni, että silmukka kiristyy hitaasti. Sanomisen vapaus supistuu.

Rajoituksia perustellaan aina hyvin. Yleispätevä perustelu on ”epäisänmaallista”. Paasikiven – Kekkosen linja on helppo määritellä: sananvapauden vastustaminen. 1946 – 1984 oli varma, että tasavallan presidentti kävi puhelinlankaa pitkin suurimmankin lehden päätoimittajan kimppuun, jos oli julkaistu jotain ikävää. Ja ongelma oli tuttu: he määräsivät muustakin kuin väitetystä neuvostovihamielisyydestä.