Miten Ruotsi voitti Talvisodan II

Olen samaa mieltä ja osoitan suosiotani Krister Wahlbäckille. Sekä Suomen että Ruotsin turvallisuus (sotilaalliset mahdollisuudet ja liikkumavara) olivat vuodesta 1809 eli Ruotsin jouduttuaan vaihtamaan Suomen Norjaan auttamattomasti sidoksissa toisiinsa. Voimme jättää huomiotta hyvän tahdon, josta muuten Ingmar Bergman on kirjoittanut yleisellä tasolla sangen tyhjentävästi. Hyvää tahtoa voi osoittaa, jos hinta-laatu-suhde on kohdallaan, mutta muuten ei.

Ensimmäinen Bernadotte Kaarle XIV Juhana oli kuninkaana 1818 – 1844. Hän oli entinen Napoleonin kenraali, joka teki suurenmoisen takinkäännön ja vei Ruotsin voittajien puolelle suursotien jälkeen. Englantilaisten ja Wienin keisarin (oikeastaan ministeri Metternichin) oli ensin vaikea suhtautua uuteen voittajavaltioon vakavasti. Sen sijaan Venäjän kanssa oli jo käyty konkreettiset neuvottelut molempia osapuolia kiinnostaneista asioista. Niinpä Suomen suuriruhtinaskunta pysyi koko 1800-luvun kiihkeän uskollisena uudelle esivallalleen Venäjälle ja Ruotsi puolestaan suhtautui viileästi alamaisiinsa, jotka haaveksivat menetettyjen alueiden (Suomen) palauttamisesta.

Suomen vallankumous 1918 aiheutti Ruotsissa järkytyksen etenkin väkivaltaisuudellaan. Vankileirikurjuuteen vaikutti Ruotsin lehtien aktiivisuus; Suomessa tyhmempää joukkoa siirrettiin pois sisätöistä, kun alettiin käsittää, että kansainvälinen maine oli menossa, ja kohta sitä tarvittaisiin vientikaupassa.

Erittäin ikäväksi muuttui Ahvenanmaan kysymys. Ahvenanmaalaiset äänestivät ja anoivat varsin yksimielisesti Ruotsiin liittämistä, mutta kansainvälinen ryhmä, lopulta kansainliitto ratkaisivat asian Suomen hyväksi.

Mistähän Ahvenanmaan riidassa oli kysymys? – Pohjois-Ruotsin malmista. Ainoa järjellinen meritie kulkee reittiä, joka on erittäin helppo katkaista Ahvenanmaalta.

Ruotsalaisilla on edelleen taito pettyä ja loukkaantua, kun heidän hyvät tarkoituksensa tulevat ilmi. Ahvenanmaa ja 1920-luvulla suureen liekkiin leimahtanut kieliriita haittasivat molemmin puolin sotilaallista yhteistyötä Talvisodan kynnykselle asti. Ruotsin hallitusmiehistä pääministeri Per Albin Hansson oli johdonmukaisen penseä; vanha ykkösmies R. Sandler olisi ollut hiukan lämpimämpi Suomelle, kun taas Tage Erlanderia, Olof Palmea, Carl Bildtiä ja Göran Perssonia luonnehtisin lähes vihamielisiksi (kuten heidän aikanaan ja alaisenaan toiminut Wahlbäck näyttää hänkin vihjaavan). Ruotsalaiset pitivät Kekkosta epäluotettavana hampparina, mikä on mielestäni sinänsä oikea arvio, ja kyräilivät Mauno Koivistoa. Baltian vapautumista 1990-luvulla kuvaillessaan Wahlbäck ei tiedä tai ei kerro Viron terveisistä suomalaisille: älkää vouhottako niin kuin ruotsalaiset.

Tehtaissa ja luonnonvaroissa, joihin luetaan kaivokset ja öljylähteet, on se ero, että tehtaita ei oikein voi valloittaa. Hitlerin Saksa tosin onnistui mahdottomassa ottamalla sekä Belgian että Ranskan kaivokset ja terästehtaat ehjinä, ja Tsekkoslovakian samoin. Neuvostoliitossa se ei onnistunut. Nämä hyväkkäät särkivät sen mitä eivät ehtineet siirtää Uralille. Sotateollisuuden onnistunut evakuointi ratkaisi sodan jo 1942. Yleisesikunta oli vääntänyt rautalangasta jo alkuvuodesta 1941, että Saksa ei voi voittaa pitkittynyttä sotaa. Huono yhteydenpito Japaniin, jolle ei edes ilmoitettu hyökkäyksesta aroille, aiheutti sitten suuria ikävyyksiä. Hitlerin sodan julistus USA:lle oli muodollisuus. Japani oli ratkaissut Rooseveltin vaikean ongelman, miten saada maansa mukaan sotaan.

Edistyksellinen Ruotsi keksi siirrettävän päivävankilan jo 1916 ja lukitsi sinne itsensä. Se oli Saksan vanki ja vanginvartija molemmissa maailmansodissa. Temppu oli ihailtavan taitava. Myös Wahlbäck mainitsee, että Talvisodan aikana suomalaisia liikemiehiä närästi havaittavasti ruotsalaisten teollisuusmiesten ilmoitus: me autamme Suomea, sillä Suomen asia on meidän, he kun ostavat käteisellä eivätkä koskaan tingin hinnasta. Sitä Wahlbäck ei mainitse, että ihailtava puolueettomasti Ruotsi myi mm. Boforsin tykkejä kaikille sotaakäyville. Varmuuden vuoksi ruotsalaiset eivät ole vieläkään laskeneet, paljonko he nettosivat sodasta.

Yksi heidän investoinneistaan oli massiivinen taloudellinen apu Suomelle. Se kannatti, ja Ruotsi selviytyi voittajana 1940; Suomi sai tyytyä torjuntavoittoon ja Neuvostoliitto (Molotov) kävi vielä marraskuussa 1940 pyytämässä liittolaismies Hitleriltä, että joko nyt Suomen saisi pistää pussiin ja lyödä ladon nurkkaan.

Wahlbäck tarjoaa herkullisia tilannekuvia Suomen herroista, jotka sitten 1941, ennen tasapainoisena pidetty Henrik Ramsay kärjessä, kävivät Tukholmassa  ostoslistoineen ja suhtautuivat Ruotsiin kuin tätiin, joka ei suostu kuolemaan, vaikka toisilla olisi perinnönjako ja rahojen käyttö valmiiksi mietittynä.