Luontodokumentti

Tarvittaisiin Attenborough ja BBC:n koko osaaminen tekemään dokumenttielokuva lapsesta.

Olen tätä miettinyt, kun on ollut erilaista asiointia 1 – 10 –vuotiaiden kanssa ja jatkoakin on luvassa.

Eilisen ja tämän päivän kuvat ovat kattauksia. Kun mies tulee kyläilemään, jotta äitinsä pääsee asioille, hän toimii juuri samalla tavalla kuin pitkän poissaolon jälkeen palannut, esimerkiksi sotavankeudesta palannut. Hän toimii niin vaikka olisi käynyt viimeksi eilen. On tarkastettava, onko uuni paikallaan, onko laatikossa edelleen lusikoita ja onko kukka pysytellyt ruukussaan.

Sen jälkeen juodaan yhdessä pehmoeläinten kanssa leikkikahvit. Se järjestyy halvalla ja vaarattomasti, koska kupissa on kahvia vain leikisti. Jos lisäksi on tarjolla esimerkiksi huolellisesti halkaistuja viinirypäleitä, kuvan tulee puijaaminen. Nuori kansalainen tarjoaa rypälettä ja sanoo: ”Kiitos.” Kun aikuinen avaa suutaan, hän sieppaakin herkun itse ja panee sen omaan suuhunsa. Ja mikä katse! Tilanne on hallinnassa.

Mieli viestittää kuin tuulenpyörre. Ensin katse muuttuu, sitten kasvot ja sen jälkeen tulee hiukan pelokas kysymys,: ”Missä äiti on?” ”Äiti on asioilla.” Ilme rauhoittuu ja hiuksetkin menevät itsestään jakaukselle. Kohtaus on samanlainen kuin se yksi lyhyt jakso Sibeliuksen ”Tapiolassa”. Miksi sitä Sibeliusta aina kytketään luontokuviin. Sinfoniat ja sinfoniset runot ovat täynnä rauhoittuvia, kirkastuvia lapsen katseita. Sibelius tekee sen puhaltimilla, klarinetit ja oboet huilujen reunustamina.

Ehkä tuohon kohtaan dokumenttielokuvaani voisi sijoittaa jakson, joka tapahtuu myös todellisuudessa. Lähden autolla sairaalaan tapaamaan vanhusta, joka ei ole enää hyvässä kunnossa. Aina kun tulen, hän nukkuu. Hänen elämänsä alkaa olla pelkkää unta, onneksi tuskatonta.

Havahtuminen ja tunteminen kestää aikansa. Pidän lipallisen lakin päässäni, koska tiedän, että se auttaa häntä haarukoimaan, kuka tämä nyt olikaan lapsista. Sitten puhutaan pari lausetta. Ne voivat olla aivan höpöjuttuja tai sitten asiaakin. ”Kuka se nyt onkaan ministerinä” tarkoittaa Niinistöä. Kuulijan tulee ymmärtää olla takertumatta detaljeihin, presidentti tai ministeri, väliäkö sillä. Lopuksi hän sanoo ”Ville Pörhölä”. Jotenkin arvaan, koska hän on isäni. Sanon:”14,81.” Sitten hyvästellään. (Ville Pörhölä voitti kuulantyönnön olympiakultaa tuolla tuloksella 1920; lopulta osasimme molemmat ainakin suomalaisten mainittavat urheilutulokset sotien väliseltä ajalta. Joskus sanon hänelle:” Taisto Mäki, 14.08.8.” Siihen hän hymyilee ja silmistä näkee, että ajatus nousee siivilleen kuin piekanahaukka ja liitää johonkin Vongoivan suuntaan. Hän oli asevelvollisena tuon tuloksen syntyessä kesäkuussa 1939 upouudella olympiastadionilla 5000 metrin juoksussa. Olisiko ollut lomalla Viipurista ja vielä katsomassa? Sotilaat pääsivät varmaan sisään puoli-ilmaiseksi.

Palattuani kotiin Piltit on jo pistelty ja alkaa olla päikkäreiden aika. Pienet lapset, vanhukset ja minä olemme kaikki kovin tarkkoja päiväunistamme. Pidän myös aivan mahdollisena, että näemme ajoittain samat unet. Mitä sitä tuhlaamaan hyvää aineistoa. Itse näen usein erään 1700-luvulla eläneen ihmisen unia. Hänen nimeään en tiedä, mutta suomaisema on nykyisin peltoa ja joki on kohdallaan, vaikka ei likikään niin syvän uurtuneena kuin minun muistissani.

Katson mallia tosi nuorilta ja oikein vanhoilta. He tietävät, miten eläydytään. Kun pieni lapsi saa suunsa makeaksi, esimerkiksi siitä viinirypäleestä, varpaatkin menevät kippuraan mielihyvästä.

Oikein valitun seikkailuelokuvan katsominen koulunsa vuosi pari sitten aloittaneen kanssa on yhtä juhlaa, ja siinä asiassa televisio ja DVD voittavat elokuvateatterin. Luultavasti seuraan lasta enemmän kuin elokuvaa. Kädet puristuvat nyrkkiin ja katsoja vetää jalat alleen tai nousee kyyhöttämään kyykyssä. Ja nauru, lapsen suuri lahja aikuisille. Se voi tulla yllättäen ja hiukan oudossa kohdassa, mutta sydämen pohjasta.

Muistion peto. Tätä kirjoittaessani muistan vanhimmat lapset, jotka ovat jo yli neljänkymmenen. Tietenkin heille luettiin iltasatu, kun he olivat pieniä, mutta tein lisäksi aika paljon sitäkin, että luennoin heille, pojalle Saksan valtiosäännön historiasta keskiajalla ja tyttärelle sivullissuojasta varallisuusoikeudessa Ussingin ja Vinding Krusen mukaan. Kun nousin, olin iskussa jatkamaan omia töitäni ja lapset nukkuivat.