Hamilton

Jotkut kirjoittajat hiukan pelkäävät jättiläismunausta. HS:n Pertti Avola kirjoitti torstaina ruotsalaisesta Hamilton-sarjan uutuuselokuvasta:” Persbrandt esittää Hamiltonin aika lailla sellaiseksi kuin Guillou hänet kuvaakin: toiminnan mies ei pahemmin tuumi tai tunteile, vaikka kamalia tekeekin.”

Puhe on siis Jan Guilloun Carl Hamilton –romaaneista, joita lienee myyty tähän mennessä kymmenkunta miljoonaa kappaletta – Ruotsissa Mankellin ohella aivan käsittämätön määrä.

Hesarin arvostelija osoittaa yhdellä lauseella olevansa täysin tietämätön toimintakirjallisuuden ja –elokuvan hämmästyttävimmästä ilmiöstä.

Guilloun Hamilton tuumii ja tunteilee ainakin kolme sarjan yli kymmenestä kirjasta alusta loppuun, kannesta kanteen, tekemiään kamalia. Eräässä hän järjestää itsensä vankilaan valtion edun vuoksi tekemästään murhasta. Moni muukin sarjan kirjoista on täynnä tätä pohdintaa, esimerkiksi ”Vendetta”, joka on hurja juttu ja hyvin kirjoitettu.

Sellaisissa arvosteluissa, joissa kirjoittaja on sattunut lukemaan esittelemänsä teoksen, Guillouta on aika usein syytetty moraalisten ja poliittisten ongelmien jauhamisesta. Vaikka romaanihenkilö Carl Hamilton on kaupallinen, alkujaan parodia viihteen agenteista ja ties mitä, Guillou jaksaa muistuttaa Hamiltonin maolaisesta menneisyydestä – Jan Myrdahlin hengessä – jonka vaikutus ei ole koskaan kadonnut. Lisäksi Hamilton puoltaa enemmän kuin Ruotsin hallitus Palestiinan asiaa ja suhtautuu ikävästi Israeliin ja Saksan armeijan ja poliisin tiettyihin piirteisiin.

Kun luin lehdestä maailman kuuluisimman terroristin tavoittamisesta ja surmaamisesta, jouduin hetken nieleskelemään. Kuviteltu Hamilton on USA:ssa koulutettu erikoiskommando, SEAL. Tuon murhaoperaation toteuttivat SEAL-kommandot tavalla, joka on kerrottu etukäteen yksityiskohtaisesti useissa Guilloun kirjoissa.

Vaikka on hienostunutta suhtautua Guillouhin ylimielisesti ja Ruotsissa vihamielisesti (hän lienee aika hankala henkilönä), hän ei ole suotta entinen huippujournalisti. Hänen asiatietonsa ovat niin valtavat, että vertauskohtana tulee mieleen vain vakoilukirjallisuuden Le Carré, joka oli itse toiminut vakoilijana.

Guilloun omaelämäkerrallinen ”Ordets makt och vanmakt” ilmestyi äskettäin. Se on herkkupala. Toki kirjoittaja on oma itsensä. Jos hän panisi kynttilänsä vakan alle, se olisi vakan menoa. Tuo muistelma yhdessä Hamilton-kirjojen kanssa on loistava poliittisen historian kertauskurssi, joka alkaa kylmän sodan vuosina ja ulottuu nykypäivään.  Viimeksi Hamilton on näet esiintynyt romaaneissa vuosina 2006 ja 2008.

Poliittisen historian lisäksi tämä aineisto on länsimaisen journalismin historia. Lehdistön, radio ja television menettelytavat, vahvuudet ja suuret synnit kuvataan asiantuntevasti ja jokseenkin armottomasti.

Joskus jää miettimään, eivätkö suomalaiset poliitikot tiedä, että Guilloun piirtämä kuva Ruotsin ja Naton sotilasvakoilun yhteistyöstä on täysin tosi. Ruotsi on ollut Naton ”jäsen” 1940-luvun lopulta. Jo 1952 Tage Erlander valehteli sen minkä ehti – Neuvostoliiton Itämerellä alas ampuma DC-3 ei ollut säähavaintotehtävissä, vaan täynnä amerikkalaisten uusinta vakoilutekniikkaa, jota Ruotsi keräsi ja toimitti Englannin kautta Yhdysvalloille.

En pidä kaikista Hamilton-kirjoista, vaan mielestäni sarjassa on seassa aika heikkoja teoksia, enkä ole erikoisen ihastunut Guilloun muuhun tuotantoon.

Mutta korotan ääneni kertoakseni, että hänen ja Stieg Larssonin ero on kuin yön ja päivän. Larsson loi kolme valtavan menestyksen saanutta jännäriä, joiden suosio on minulle edelleen arvoitus. Mielestäni ne olivat ”vain” vetäviä ja hyvin kirjoitettuja. Sitä vastoin esimerkiksi asiantuntemus ja uskottavuus – Guilloun vahvat puolet – jäivät peräti heikoiksi.

Ja vielä anteeksipyyntö – olen muistaakseni Henning Mankellia kehuessani naureskellut, miten mahdotonta on, että Malmön seudulla tapahtuisi suuri määrä kummallisia henkirikoksia. Pyydän anteeksi. Olin väärässä.