Etkö sinä ole talosi?

Harvalla on kai esittää tällaista kaksoisomaakuvaa. Sen otti vuonna 1998 ystäväni Komulainen. Vuosi vuodelta tulos on näköisempi.

Synnyin tuolla yläkerrassa, kotona. Ikkunoista katselin varpailleni nousten hevosia, humalaisia ja varpusia. Kyllä autojakin meni, muutama päivässä. Oltiin pitäjän keskustassa, joka ei ollut kirkonkylä vaan asemanseutu, tunnettu nimellä Lauttamus, joka mielestäni viittaa vanhaan joen ylityspaikkaan. Se oli myös lähes 100-vuotiaaksi eläneen naapurin sukunimi. Ja seudulla yleinen nimi oli myös Uitto. Naapurin vanhuksesta, joka lykki kahden kepin varassa tasatahtia, käytettiin molempia. Pohjanmaalla nimistä ei oltu nuukia.

Ihmettelen niitä selityksiä, että Kauhavakin liittyisi nimenä joen kauhan muotoon. En jaksa uskoa, että varhaiset kulkijat osasivat ajatella karttakuvioita, kun karttoja ei ollut koskaan nähty, ja pelkkä ajatuskin olisi ollut luonnonvastainen.

Maanjakokarttoja kyllä oli jo 1700-luvun lopusta. Niitä löytyy netistä, helposti hakukoneella sanalla ”isojako”. En väsy ihailemiseen. Väritys ja kirjainten muodot hivelevät silmää.

Ihmisestä talonaan kirjoitti satuttavasti Gaston Bachelard monia vuosikymmeniä sitten (engl. The Poetics of Space). Suomen kielellä tunnetuimmat ovat Kailaan talo, joka nous’ yhdessä yössä, ja Jylhän Autio talo. Jylhä on toteuttanut ajatuksen kauniisti, mutta kääntää runon lopussa ylikriittisen mielipiteeni mukaan suotta isänmaahan. Lukija on jo huomannut, että jo roihuava talo, jossa ennen helisi kannel, hyrisi rukki, on sangen vertauskuvallinen.

Ernst Curtius ansaitsi ikuisen maineen 1948 julkaistulla teoksellaan eurooppalaisesta kirjallisuudesta ja latinankielisestä keskiajasta. Paremmin kuin itse Auerbach hän poimii ”trooppeja” ja näyttää, miten ne kulkeutuvat antiikista keskiaikaan. Lukija oppii, että vaikkapa Disneyn ”Fantasian” luontojakso (pastoraalisinfonia) on tarkka toisinto siitä, mitä ihmiset ovat lähes kolme tuhatta vuotta pitäneet kauniina. On soliseva puro, oikealta ylhäältä vasemmalle alas. On lehteviä puita, vilpasta varjoa, lintuja jne. Muurahaisia ei ole.

Kirjallisuus ei kuvaa todellisuutta, vaan kirjallisuutta. Suomen luonto nähtiin hirvittävinä ryteikköinä, kunnes Saksassa alettiin kirjoitella nummista ja varovasti metsistäkin ja muutamat maalarit alkoivat etenkin Düsseldorfissa sommitella erämaanäkyjä. Saksalainen metsämaisema tuli suomalaiseenkin taiteeseen vain hiukan muunneltuna (pyökkipuista mäntyjä jne.) Antiikin runoilijat käyttivät seisovia epiteettejä. Seudulle tai paikalle vakiintui joukko määreitä. Alpit olivat ”luotaantyöntäviä” (inhospitalis). Se historian vaihe on tiedossa ja kirjattu, kun joku tuli sellaisiin tuumiin, että katseleehan noita.

Meillä vielä Pentti Haanpää kuvasi omiin outouden tunteisiinsa vajonneena muun muassa Saariselän tuntureita, jotka kauan ennen häntä Jakob Fellman mainitsee ohimennen ”satalakisena Luirotunturina” lähinnä kulkuesteenä. Tuntureita alettiin ihailla, maalata ja valokuvat minun muistini aikana; poikkeuksia oli (Paulaharju, ehkä K.M. Wallenius), mutta vähän.

Kauneus ei ole katsojan silmässä. Se on katsojan isän ja tämän edeltäjien silmissä.

Oma kotitaloni, jonka tilat, loukot, äänet ja hajut ovat osa minua ja ainesta, josta uneni on kehrätty, on purettu. Kuvassa oleva rakennus oli vanha ja puinen, vuonna 1938 valmistuneen kivitalon kanssa sointuakseen puuvuorauksen päälle rapattu. Perheeni muutti toiseen kivipäähän, toiselle puolelle rakennuksia, vuonna 1948. Sieltä vapautui muutamalle oppikoulun opettajalle vuokrattuna olleita tiloja. Niinpä varhaisiin muistikuviini on rakennettu sosiaalinen nousu. Käsitän että kun viimeisenä sotakeväänä ylioppilaaksi kirjoittanut isäni palasi hyvin ripeiden opintojensa jälkeen Helsingistä, miestäkin tuli huomattava perhe paikkakunnalla. Olihan se kuulkaa hienoa, että isä oli ihan hovioikeuden auskultantti. Lapuan tuomiokunnassa hankittu varatuomarin arvo olikin sitten pettymys, jonka kruunasi aikoinaan kaikkien mielestä kummallinen laamannin titteli (joka on nyt lakannut olemasta kummallinen).

Tuskin olisin koskaan lukenut ja kirjoittanut mitään, ellei talossamme olisi ollut ullakkoa ja kellaria. Kirjoitus asuu ullakolla sahapurujen tuoksussa, tarve, voima ja pelko kellarissa, salaperäisyyttään kohahtelevien putkien hämärässä.