Paperia ja sähköä

Noin vuonna 1870 se kehitys, joka sitten toteutui, olisi jäänyt tulematta ilman selluloosateollisuutta. Kelvollinen painopaperi oli aivan liian kallista ja sen raaka-aineena käytetyt lumput lopussa.

Ja silloin keksittiin päreille uusi käyttö. Niistä alkoi syntyä selluloosaa ja siitä eri vaiheiden jälkeen painopaperia. Keskeinen hyötyjä oli Ruotsi, siipimiehenä kuten usein Suomi.

Tilanne on nyt oleellisesti sama. Kirja ja lehti sellaisina kuin ne täyttävät hyllymme ovat käyneet epäkäytännöllisiksi ja epätaloudellisiksi. Tämä eiole kokonainen totuus. Asianhaaroja on monenlaisia. Jos minua olisi kirottu kartanomaisella asuinrakennuksella, tapiseeraisin kaikki seinät kirjahyllyilä mutta nyt käyttäisin lasiovisia.

Näyttää muuten teknisesti mahdolliselta ostaa rautakaupasta lasiovia kiskoineen ja asentaa niitä kirjahyllyn eteen. Taustatieto: olemme katsoneet joukolla ortopedisesti otolliseksi olla itse kiipeilemättä katonrajassa, vaikka tikkaat ovat hyvät.

Olen aika nimellisesti mukana Project Gutenbergissä ja saan englantilaisten ja amerikkalaisten sähköpostit. Niistä käy murskaavan selvästi ilmi, että kirjojen muuntamista sähköisellä laitteella luettaviksi jarrutetaan. Valmistajat siis eivät pidä kiirettä. Epäilemättä niskassa ovat tekijänoikeusjärjestöt, ja jälleen kerran polttopisteessä on musiikki. Kirjat sitten kärsivät siitä.

Kommentoija mainitsi rykmenttien historiat ja Suomen Sota –teossarjan. Olin juuri ajatellut hävittää ne ja matrikkelit mukana. Taidan vielä harkita hetken. Osa rykmenttien historioista muistuttaa paikallishistorioita siinä, että ne ovat kuohuttavan huonoja ja amatöörimäisiä tekeleitä, mutta kun niissä on tietoa, jota ei ole missään muualla.

Tuijotan sotien välisiä lakimiesmatrikkeleita ja Venäjän vallan aikaisia valtiokalentereita. Selvittelin niistä aikoinani, milloin suomalaisnimiset talollisenpojat pääsivät ihan hovioikeuteen töihin ja siitä aikaa voittain kihlakunnantuomareiksi. Ei siitä kauan ole.

Toisen kommentoijan mainitsema kadettikunnan matrikkeli on tavattoman kiinnostava ja vaikea löytää. Asiantunteva henkilö väitti saaneensa jostain vaivihkaa valmistetun ja harvoille ja valituille myytävän matrikkelin taistelulentäjistä. Siinä mahtaisi olla enemmänkin tuttuja. Vielä sodan jälkeen isoisän talossa oli vuokralla niin paljon Ilmasotakoulun kapiaisia, että Friitalan pitkien nahkatakkien läpsytys saapasvarsia vasten tuli tutuksi. Näky oli jotenkin nolo, kun ne takit muuttuivat myöhemmin sinisiksi. Vuokralaisen kallistuskulmasta näki, kuinka monta grogia Kettuska oli kerholla kantanut.

Olen juuri skannannut omia papereitani päästäkseni niistä eroon, mutta en raatsi heittää roskalaatikkoon virallisia asiakirjoja, joista käy ilmi, että olen kiistattomasti suorittanut mm. ylioppilastutkinnon, kansakoulun käynyt ja rokotettu. Surukseni en löydä mainintaa kansalaisluottamuksen nauttimisesta. Sen menettäminen poistettiin rikoslaista 1969. (Ennen rikoslakia pahantekijä voitiin julistaa tuomioistuimen päätöksellä ”kunniattomaksi”, ja luultavasti suurempien maiden henkipatoksi julistaminen – sellaisen sai tappaa tavatessa – on sama kantaa.)

Siivoamme isäni kirjoituspöydän laatikkoja, joissa on tietysti enimmäkseen jotain Orionin vuosikertomuksia, mutta sitten löytyi esimerkiksi täysin korrektia kirjeenvaihtoa korkeimman oikeuden presidentti Olssonin kanssa opiskelumuistoista, mistä en ollut kuullutkaan, ja liuska, jossa olivat isän kaikki sota-ajan nimitykset, komennukset ja tehtävät päivän tarkkuudella. Hämmästyin että usein kertomani juttu osoittautui todeksi. Isä oli Kauhavalla Ilmasotakoulun vt. komendanttina niinä päivinä, jolloin hänen laivueensa ammuttiin alas Kuuterselässä ja Talissa.

Kirjat, kirjaharrastus eli bibliofilia ja sota liittyvät tässä blogissa muistaakseni jo kerran kertomaani tapaukseen. Ihannetuomarini oikeusneuvos Martti Miettinen oli marssimassa komppaniansa kanssa asemiin Taliin. Jossain Yliveden seudulla oli tullut taloon täysosuma ja tavaraa oli hujan hajan. Luutnantti puikahti porukastaan katsomaan kirjaröykkiötä rajun ilmapommituksen jo lähestyessä. Ensimmäinen käteen osunut kirja olisi nyt keräilyesine. Se oli Mika Waltarin ”Ei koskaan huomispäivää”.