Skräppäys

Otsikon sana, minulle uusi, esiteltiin televisiossa. Se tarkoittaa leikekirjan tekemistä (scrapping) ja on kuulemma uutuus,  jonka ympärille on kasvanut vaikka mitkä määrät blogeja ja luultavasti yhteydenpitoa feissarin kautta.

Kaikki kunnia. Tosin jäin miettimään, eivätkö nuoret, pitkälle koulutetut äidit viihtyisi tuonkin ajan paremmin korttelikapakassa huurteisen ääressä. Ilmeisesti eivät.

Kuvassa on yksi aukeama äitini skräppäystä, synttäritervehdys vuodelta 1996. Tuollaisia pari- kolmekymmentäsivuisia kirjoja on hänen jäljillään ainakin sata. Ensimmäinen hänen tekemänsä leikekirja on hyvässä tallessa kirjahyllyssä. Se valmistui kesäksi 1941. Tutkin tuhat kertaa aikakauden kuvituskuvia, pilapiirroksia ja sarjakuvia. Opin sieltä sellaiset kuvittajan nimet kuin Topi Vikstedt, Poika Vesanto, Aulis Nopsanen ja tietenkin Erkki Tanttu.

Upeimpia ovat meidän lasten syntymän ja varhaisvuosien vuoksi tehdyt kirjat, joissa teksti ja kuvitus on toteutettu tosi hienosti vesiväreillä.

Epäilen että noilla vauvakirjoilla, jollaisista alettiin 50-luvun lopulla myydä painettuja pohjia (muistaakseni kuvat Maija Karman) alkaisi olla kulttuurihistoriallista merkitystä. Teksti ei ole varsinaisesti kertovaa. Sitä mielenkiintoisempaa on tapahtumien kirjaaminen, jopa lastentaudit lääkettä ja sen aitoa resepti myöten.

Omassa kirjassani on lueteltu ja piirretty mm. 40-luvun joululahjat antajineen. Aku näyttää nikkaroineen leikkiauton 1947. Eräällä sivulla on viimeinen ennen säännöstelyn purkamista saatu leipäkorttini eli yleisostokortti, jossa on hieno titteli ”lapsi Jukka Kemppinen”.

Näissä leikekirjoissa ja etenkin onnittelu- ja joulukorteissa omaperäinen lisä on itse virkatut tai neulotut tilkut, jotka joskus korvaavat kuvan. Joskus on käytetty koristeina nappeja tai neppareita. Käden tarkkuus on riittänyt mainiosti tarpeellisten kuvioiden leikkaamiseen värillisistä papereista.

Askartelua näyttäisi olevan ainakin kahta lajia. Joulukoristeiden laittaminen, esimerkiksi tähtien leikkaaminen alakoulussa opitulla keinolla kahdesti taitetusta paperista, on näpertelyä oman jäljen jättämiseksi. Se on arvokasta ja kunniallista mutta ei yleensä johda pysyviin tuloksiin. Siitä on syytä pitää meteliä, koska nousemassa on sellainenkin ajattelutapa, että on komeaa asua kotonaan kuin huonekalukaupan näyttelytilassa. Suosittelen hintalappujen kiinnittämistä kamoihin. Jotkut oikeasti kalliit kapineet näyttävät valitettavan vaatimattomilta, joten vierailevaa yleisöä on ehkä aihetta valistaa.

Se toinen laji johtaa pysyviin muisteihin. Lukemattomissa kodeissa on jatkosodan ajan puhdetöitä. Niiden valmistusohjeita levitettiin joukoille ja jokainen voi omin silmin todistaa, ettei jälki ollut välttämättä kummoistakaan. Naisilla ei ollut aikaa askarteluun. Varsinkin vaatetavara meni sotatoimialueelle hyvään tarpeeseen.

Painetuista kirjoista ja sähköisistä kirjoista puhuttaessa on sivuutettu kolmas vaihtoehto, itse tehdyt kirjat.

Olen nähnyt harvoin päiväkirjoja, jotka eivät haihtuisi näkymättömiin kirjoittajansa mukana. Omien tuntemusta pyörittely ei ole mielenkiintoista eikä kuulemma terveellistäkään.

Haasteena heittäisin kysymyksen, kumpi olisi kiinnostavampi, V.A. Koskenniemen elämäkertateos vai kuvittelemani Koskenniemen leikekirja, jossa mainintoja Saksan vierailuista olisi täydennetty matkalipuilla ja uutisia kokouksista päivällisen ruokalistoilla. Ja mukaan kuuluisivat lehtiarvostelut niihin todennäköisesti punakynällä tehdyin huomautuksin (”pötyä!”).

En usko että jokainen ihminen olisi laulun arvoinen. Mutta jokainen ihminen on kirjan arvoinen. Kiinnostuneita olisi ehkä viisi, kymmenen, kaksikymmentä. He olisivatkin sitä kiinnostuneempia.

Täytynee ottaa junalippu talteen. Tätä lukiessanne olen Turussa. Tällä hetkellä en enää muista, milloin olimmekaan viimeksi kuolleen sukulaisen kanssa syömässä, mikä oli paikan nimi ja mitä puhuttiin. Muistan että oli hauskaa…