Jees

Armas J. Pullan tapasin ja näin Otavassa usein 1960-luvulla. Se oli jännittävää. Henkilö ja kirjat olivat tuttuja käytännössä jokaiselle ikäiselleni, tai sanotaan varmuuden vuoksi pojille.

Marttoi Sinerman elämäkertateos ”Jees, sanoi Armas J. Pulla” on omakustanne, sekavasti koottu ja rönsyilevä tarina. Toisaalta en ole varma, olisiko laadukkaampi elämäkertateos tarpeenkaan.

Sotavuosien ”Ryhmyt ja Romppaiset” jatkuivat hitaasti kuihtuen peräti vuoteen 1967. Olin hiukan yllättynyt kuultuani, että järkälemäinen yhdistelmänide oli sisällytetty lapsenlasteni ääneenlukuohjelmaan. Heillä on luettu ääneen aina. Nämä sotahupailut saivat kymmenen korvilla olevien nuorten herrojen arvioinnissa suurta suosiota, vaikka Bengtssonin ”Orm punainen” lienee edelleen kaikkien aikojen suosikki.

Vuonna 1940 ilmestyi kolme Ryhmä ja Romppaista, yhteensä 29 painosta. Myytyjen kappaleiden määrä oli pökerryttävä.  Otava oli elämäkerrassa siteeratun kirjeen tyylistä päätellen maisteri Auterisen toimesta hylännyt kirjahankkeen. Sitä en tiedä, mitä talossa oli puhuttu myöhemmin, mutta aikanaan Pulla vakiintui Otavan kirjailijaksi mm. Ranskaa ja ranskalaisuutta koskevilla kirjasillaan ja kunnostautui myös kaskukirjojen kulta-aikana 1960-luvulla epätavallisen hyvin valikoiduilla kokoelmilla. Taisin olla mukana toimittamassa erästä.

Pulla oli ehkä Mika Waltarin jälkeen Suomen nopein kirjoittaja, joka tapauksessa samaa sarjaa Mauri Sariolan kanssa.

Taustalla on muuan seikka, joka kenties ei ole yleisesti tiedossa. Pulla oli mainosmies, lopuksi vuosikymmeniä Erva-Latvalan apulaisjohtaja. Hän oli itse asiassa keskeisesti luomassa suomalaista mainontaa ja aivan suvereeni toteuttaja.

Toinen selitys suunnattomaan tuotteliaisuuteen on epätavallinen. Tämä menestyskirjailija oli täysin kunnollinen, vaimoonsa syvästi kiintynyt ja perhe-elämään keskittyvä, käytännössä raitis ja tupakoimaton. Hän oli myös hiljaisen oloinen, aidosti vaatimaton ja hiukan syrjään vetäytyvä eli joka suhteessa vakiintuneiden mielikuvien mainosmiehen vastakohta. Hän oli karjalainen (ei erikoisen viipurilainen, kuten luulisi), mutta ei suupaltti. Hän oli vimmaisuuteen asti vannoutunut Ranskan rakastaja, mutta elämäkerta vahvistaa epäilyni – kirjojen taipumus kaskuiluun ja keveyteen peittää näkyvistä vähäisen koulupohjan (muutamia keskikoululuokkia) ja kielitaidon, joka oli käytännössä riittävä mutta ei kovin paljon enempää.

Niinpä häneltä ei syntynyt merkittävää teosta vaan merkittävä tuotanto – mutta hänen kulttuurihistoriallisia kirjojaan en rupeaisi enää lukemaan.

Ryhmyt ja Romppaiset ovat pikku klassikkoja. Lukijan tulee kuitenkin oivaltaa, että kaikki sotaan liittyvät niteet on kirjoitettu sensuurin oloissa. Sensuurin vaatimuksista sotakissan nimikin vaihdettiin. Pulla oli pannut kisun nimeksi Molotohvi, mutta sensuurin aloitteesta lemmikistä tuli Mörökölli. Se ei ole kovin kekseliäs, ajatellen Pullan tapaa keksiä uusia sanoja (plitisimppa, häspyyttäri jne.)

Vaikka Pulla oli hyvinkin vankka isänmaan mies ja maanpuolustusjulkaisujen avustaja ennen sotia ja niiden jälkeen, TK-miehenäkin hän kaihtoi hurraahenkisyyttä. Tarkkaan lukien hän oli kuitenkin yksi rillumarei-perinteen perustajista. Epäluulo ja ajoittainen irvailu korkeakulttuuria kohtaan on selvästi näkyvissä.

Aluksi näitä viihdekirjoja lienee luettu salaa. Vihdin kunta voisi kiinnittää kunnantalon seinään laatan, jossa mainittaisiin kesäasukkaalle esitetty vaatimus, ettei Vihdin korkea-arvoista nimeä käytettäisi tällaisen kirjallisuuden yhteydessä. Niinpä Ryhmy ja Romppainen pistäytyvät silloin tällöin ”Vihtolassa”. Nurmijärven kunta taas lähetti kiitoskirjeen teoksen nimestä ”Jees, Nurmijärven mämmiä, sanoi vääpeli Ryhmy”.

Jään harmittelemaan, ettei silmääni sattunut tietoa sukulaisuudesta koristemaalausliike Pullan omistajiin. Sukunimi kuuluu olevan rehellinen kivennapalainen ja viittaavan kalanpyydyksen polaan, murteella ”pulla”, eikä syötävään, kuten kuuluisan paistinkääntäjän tapauksessa voisi luulla.