Viipuri kuusi

Isänisäni ammatiksi merkittiin kuolinilmoitukseenkin autokoulun opettaja. Se oli etenkin sotien jälkeen huono pätkätyö. Muistelisin että lainsäädäntöä olisi ryhdistetty vasta viisikymmentäluvun lopulla.

Olin arvellut, että isänäidin suku oli Kivennavan Joutselässä pienviljelijöitä. Ainakin veli eli isäni eno, sukunimeltään Veijalainen, sai evakkona sievän pikkutilan Jämsästä. Kivennavan kotinsa hän oli itse polttanut Kannaksen suojajoukoissa talvisodan ensimmäisenä päivänä. Siitä oli rajalle vain muutama kilometri.

Saatuani nyt käsiini Viipurin läänin historian osan VI, joka käsittelee itsenäisyyden aikaa, olen ollut sekä ihmeissäni että nolona.

Ensin tuo ammatti. Suomen itsenäistyessä ällistyttävän monet lahjoitusmaiden talonpojat, jotka olivat suuren vaivan jälkeen saaneet maansa valtion avulla omaksi, olivat myyneet ne takaisin venäläisille. Kannaksella oli 1918 myös vähintään 4 000 venäläisten huvilaa.

Maanviljelystä oli luovuttu laajasti. Ammatti oli ”sivuelinkeinot” eli pelaaminen pietarilaisten kanssa, ja lisäksi rahdinajo. Läänissä oli hevosia enemmän kuin muualla Suomessa, ja Sortavalassa melkein puolet maan romaniväestöstä, hevosmiehiä kun olivat.

Itsenäistymisestä noin vuoteen 1922 seudun hallitseva elinkeino oli salakuljetus. Sitä ennen venäläiset pakolaiset oli nyljetty putipuhtaiksi, ja valtio oli huutokaupannut suuren osan Terijoen huviloista ostajille, joita tuli Länsi-Suomesta asti, äidinisäni yhtenä. Järjestely oli sen suuntainen, että ellei oikea omistaja ilmaantunut yön ja vuoden kuluttua kuulutuksesta tahtomaan omaansa takaisin, se myytiin ja Terijoen taajaväkinen yhdyskunta, myöhemmin kauppala, piti tontin.

Elokuvissa ja jo välirauhan aikana ilmestyneissä kirjoissa (kuten ”Rakas entinen Karjala”) kuvin ja sanoin esitelty hymyilevä kulttuurimaisema ja kultamaa ei liittynyt juurikaan todellisuuteen. Näiden kirjojen julkaisemisessa kunnostautuivat karjalaiset, kuten Olavi Paavolainen ja Ilmari Pimiä.

Etenkin Karjalan kannas suomalaistui hyvin tehokkaasti 1930-luvulla. Elinkeinot ohjautuivat Viipurin ja Imatran kautta länteen. Se oli muhkea suoritus periferiasta voimakeskittymäksi.

Läänin historian perusteella jakautuminen kolmeen alueeseen, Kannakseen, Laatokan Karjalaan ja Kymenlaaksoon, oli dramaattinen. Jopa luovutetulla alueella erot olivat valtavia Jääsken ja Läskelän paperitehtaista Suojärveen ja Salmiin, joissa harjoitettiin kaskiviljelyä vielä 1920-luvulla eikä esimerkiksi kansan lukutaidossa ollut kehumista.

Kannaksella, isäni suvun mailla, lainkuuliaisuus ei näyttäisi olleen 20-luvulla muotia. Luvattomassa rajaliikenteessä oli mukana tullimiehiä ja poliiseja ja ennen kaikkea sotilaita. Nuoren tasavallan sisäisissä selvityksissä varusmiehiä pidettiin poliittisesti täysin epäluotettavina. – Tässä muuten uusi näkökohta armeijamme menoon, jota Pentti Haanpää onnettomuudekseen kuvaili teoksessaan ”Kenttä ja kasarmi” 1928.

Viipurin maalaiskunta oli Suomen Villi Itä, ja iso Antrean pitäjä oli jo 1800-luvulla Etelä-Pohjanmaan tasolla väkivaltarikollisuudessa. Viipurin seutu ei ole saanut Heikki Ylikangastaan, joten asia on nykyisin tuntematon. Sekavuuden  ja väkivallan kulttuuri kuohahti sitten Viipurin valloituksen yhteydessä hyvin rumasti.

Lääni kuroi kiinni erot muuhun maahan 20 vuodessa erinomaisten lyseoiden ja Sortavalan seminaarin turvin. Viisaasti Virosta kopioitu ”laulava vallankumous” rakensi kansalaisyhteiskuntaa. Sortavalan meijerin isännöitsijänä aloitti aikuisuutensa Alfons Almi, ja Viipurissa oli 70 esiintymiskelpoista kuoroa.

Kehityksen yksi puoli oli maatalouden vahva nousu 30-luvulla. Tuloksena oli muun ohella maalaisliittolaisuus, joka oli läänissä epätavallisen vahvaa. Juho Niukkasen ja Johannes Virolaisen ohella Viipurin vaalipiireistä nousi eduskuntaan mm. Urho Kekkonen, monen maakunnan mies, ja sotien jälkeen hänen hyvä ystävänsä, Veikko Vennamo Jaakkimasta.

Kuvan kartassa on myös isäni syntymäkoti.