Saijonmaa

oku sanoi että nimeni oli lehdessä. Kävin hengittämässä peiliin ja helpotuin. Ainakaan kuolinilmoituksesta ei voisi olla kysymys.

Se oli Arja Saijonmaan konserttiarvostelu, muistaakseni ensimmäinen kiittävä HS:ssä kautta aikojen. Sellaista asiaa kuin lavasäteily, joka Arjalla on erittäin vahva, ei ennen ehkä otettu huomioon.

Arjasta oli silloin kauan sitten, kun suomensin hänelle kokonaisen konsertin Oopperaan, kehittymässä chanson-laulaja. Homman sielu oli ruotsalainen Ulf Björlin, hieno muusikko ja täysin oppinut kapellimestari. Hän pani Arjan laulamaan jopa F. Poulencia ja keskiajan ja varhaisen uuden ajan lauluja.

Lauluja tuon konsertin levyltä Bonjour mon coeur on jokin määrä Spotifyssä. Kuuntelin niitä taannoin, ja olivat ne lupaavia.

Edessä olisi ollut paljon työtä. En tiedä mitä kaikkea tapahtui, mutta Ulf kuoli 1993. Arvostelusta päätellen Arja on tehnyt sen työn. Estradiesiintymisessä on sama sääntö kuin kaikessa muussakin taiteessa. Se vaatii hirvittävästi harjoittelua.  Yhteisesti sopimuksesta olemme – me, yleisö – uskovinamme kaikenlaisiin luonnonlahjakkuuksiin. Ei sellaisia ole olemassa kuin käänteisesti. Ilman jonkin sortin peruslahjakkuutta ei pääse tähtiin asti.

Samassa jutussa mainittu Paavo Haavikko uskotteli mielellään, ettei hän muka ollut lukenut suomalaista runoutta eikä kirjallisuutta muutenkaan. Kunhan vain hommasi paperia ja kynän ja kirjoitti esikoiskokoelmansa.

Oli viisasta nyökytellä. Hyvin varhaisessa vaiheessa olin selaillut hänen kirjahyllyään. Hänellä oli erikoinen tapa piirtää risti eli rasti lukemansa runon kohdalle. En tiedä tarkoittiko se kiitosta vai moitetta. Niitä merkkejä oli paljon ja monissa kirjoissa. Samat niteet ovat nyt Hekan takana, mutta yleisöllä ei onneksi ole pääsyä Juholaan, taloon jonka ympärillä ruoho kulottui.

Oli paikallaan, että Arja siis kehaisi konsertissa Haavikon osallistuneen tekstien suomentamiseen. Siinä on siteeksi tottakin. Ylimääräinen hankaluus oli Paavon tottumattomuus musiikkiin. Laulujen suomennoksissa ei ole pahitteeksi, että tavut sopivat sävelmään. ”Kuolleet lehdet” oli erikoisen vaikea, koska se on jambinen. ”Muistathan, Barbara” puolestaan sisältää puhelaulujaksoja, jotka ovat rytmisesti kinkkisiä.

Jotkut vieläkin ällistelevät editointia. Olen seisonut vieressä katsomassa, miten Haavikko pyyhki raskaalla kädellä aikamme johtavien runoilijoiden tekstejä, ja vastaavasti olen käynyt läpi käsikirjoituksia, myös Haavikon, jotka Tuomas Anhavan käsittelystä palanneina muistuttivat pakanamaan karttaa.

Kustannustoimittaja ei saa yleensä kuuluisuutta. Yksi parhaita oli Tammessa työskennellyt Sirkka Kurki-Suonio. Hän oli samaa korkeaa luokkaa kuin nyt Silja Hiidenheimo ja Harri Haanpää ja pari muuta. Näillä ihmisillä on sama ihmeellinen kyky kuin joillakin hierojilla, fysioterapeuteilla ja luuvikojen korjaajilla. He osaavat heti panna sormensa kipeän paikan päälle. Joskus vaiva katoaa tekstistä yhdellä kynän viillolla, ja runoilija poistuu kustannusliikkeestä hyppien ja tanssien kuin sammakko sateen jälkeen. Koin tämän Kurki-Suonion kanssa Tammessa, joka julkaisi runokirjojani. WSOY:n Ville Viksten oli hänkin tavattoman hyvä huomaamaan, että jokin teksti ei toiminut. Mutta Ville oli suuri johtaja, ja itsepäinenkin.

Laulun ja musiikin opettajissa on samanlaisia ihmeotuksia. Se on kuulkaa kunnioitettava taito, että kun itse on hyvä ja osaa, kykenee eläytymään toiseen, joka ei vielä osaa. Kun puute on osoitettu, uhri saattaa älähtää, että noin juuri minä olisin sen heti tehnyt, jos olisin osannut.

En ole tavannut Arja Saijonmaata moniin vuosiin, ja niinpä solisluuni ovat ehjät. Arjan tervehdys ja siihen liittyvä halaus tuo mieleen toisen suuren leidin, Riitta Uosukaisen.

Arja – en vieläkään osaisi suomentaa hyvin niitä kuolleita lehtiä. Katso kun siinä on anapestiä ja jopa peonia ja pitäisi tuottaa oikullisesti mutta johdonmukaisesti lyhyttä ja pitkää tavua, painollista ja painotonta tavalla, jonka Suomessa on osannut vain Pentti Saarikoski  -

”Minä odotan sinua silmät auki – saat viisumin keväästä syksyyn…”