Hyvät vaatteet, huono ymmärrys

Kommentoija kysyi kujeillakseen, miksi kaksikielisessä maassa käännettäisiin suomeksi ruotsalaisen runoilijan kirjoja. Toivottavasti hän sai hyvän mielen oivalluksestaan.

Kaksikielinen ihminen ja kaksikielinen maa ovat eri asioita, koska toinen viittaa empiirisesti havaittavaan tosiasiaan tai asiaintilaan ja toinen normatiiviseen. Siten kysymys osuu asian ytimeen. Normatiivinen on väittämä velvoittavan säännön olemassaolosta. Tässä tapauksessa sääntö on, että viranomaisen kanssa asioidessaan saa käyttää joko suomea tai ruotsia.

En olisi pitänyt tätä oikeusteoreettista asiaa kirjoittamisen arvoisena, ellei se liittyisi päivänpolitiikkaan.

Epäilen etteivät ihmiset jaksa työn, levon tai sairauden takia reagoida sellaisiin sanoihin kuin ”työllisyys”, ”kilpailukyky” tai ”inflaatio”. Sitä vastoin jokainen ymmärtää sanan ”palkankorotus”.

”Veronmaksajien pussista” menee muka sekin, minkä valtio rahoittaa myymällä omaisuuttaan. Jos kysymyksessä on esimerkiksi liikeyrityksen osake-enemmistö, se ei ole edes kertynyt veronmaksajien varoilla.

Kautta aikojen on ollut suosittua unohtaa se sääntö, että mielivaltainen vertailu ei todista mitään. Summaa voi havainnollistaa kertomalla, kuinka monta päivähoitopaikkaa olisi voitu rahoittaa sillä rahalla, joka onkin nyt mennyt johonkin epäsuosittuun EU-kohteeseen.

Tuo on näppärä keino valehdella. Kansantalous on nollasummapeli yhtä vähän tai samalla tavalla kuin yksityistalous. Jos ostan kirjan, minulta eivät jää perunat ostamatta. Sitä vastoin jos haluan olla varma, että rahaa riittää sekä kirjoihin että perunoihin, on syytä varoa autoja ja kesämökkejä puhumattakaan liian kalliista asunnosta.

Me jotka päivittelemme, mihin maailma on menossa, unohdamme maailmanhistorian erään keskeisen voiman. Se on pelko.

Minulla on jossain ranskalainen ”Pelon historia”. Se keskittyy vallankumousvuoden 1789 ”suureen pelkoon”, joka oli puolta kansakuntaa villinnyt valtava paniikki.

Suuresta pelosta on esimerkkejä myös Suomesta. Media on mennyt sellaiseksi, että vaikka varoitettaisiin kissan puremaan kuolleista, sata tuhatta suomalaista huolestuisi.

Søren Kierkegaard kirjoitti internetistä ja sosiaalisesta mediasta hyvin painavaa tekstiä keväällä 1847.

”Joukko on epätotuus.” ”…päivän lehdet ovat tehneet ajastamme mielettömimmän yhteistoimin ”yleisön” kanssa, vaikka yleisö on todellisuudessa abstraktio. Se väittää olevansa ylin muutoksenhakuaste suhteessaan ”totuuteen”… Kuka tahansa voi julistaa nimettömänä tai salanimellä asioita, joihin hänellä ei olisi rohkeutta ryhtyä kasvoista kasvoihin, käsillä olevassa tilanteessa… Kuka kehtaa väittää, että ihmisjoukko olisi valmis kohtaamaan totuuden, joka on usein epämiellyttävä, kun se voi edistää epätotuutta, joka on aina herkullinen eikä edellytä uhrauksia, ponnistuksia, hankittua tietoa, koulutusta, kurinalaisuutta, itsensä kieltämistä, ponnistelua!”

Tämä liittyy pelkoon Kierkgaardin määritelmässä – hänen mukaansa filosofiaan, siis ajatteluun, tulee suhtautua pelolla ja vavistuksella, koska se on niin vaikeaa ja raskasta.

Vaarallisinta on pelon prosessointi. Siihen turvautuvat ihmiset, jotka eivät uskalla elää pelkojensa kanssa. Luin taannoin oppineen kirjoituksen miehenkuvista – pelkureista. Kirjoittaja ei ollut käsittänyt asiaa. Ryhmänjohtaja Lehto vainosi pelkuri Riitaojaa siksi – että hän itse pelkäsi ja oli opettanut itsensä riippuvaiseksi mielettömästä raivosta.

Oikeisto- ja vasemmistopopulismin voimana on vihaksi prosessoitu pelko, joka löytää itselleen kohteen sattumanvaraisesti kuin salama.