Pakinoilla II

Vastoin määritelmiä pakina (causerie), joka rypyttyissä viisauskirjoissa yhdistetään ranskalaisen Sainte-Beuven nimeen ja 1800-luvun puolivälin Ranskaan, näyttäisi toteutuvan myös muissa välineissä kuin sanomalehdessä ja jopa muissa medioissa kuin paperilla.

Lauluista kupletti ja balladi ovat usein riimitettyjä jutelmia. Niitä tulee vieläkin; Juha Watt Vainio oli viimeisiä mestareita (esim. ”Tulta päin” ja miksei myös ”Vanhoja poikia viiksekkäitä”), ja myös Juice hallitsi tämän tyylin loisteliaasti (”Kaavilainen kantritähti”, ”Mr. Finland”).

Radiossa pakina muuttui joksikin muuksi Kankkulan kaivon ja Spede Pasasen välissä. Tai ehkä papukaija G.A. Pula-aho oli vielä radiopakinan viimeinen vihanta. Televisioon pakina ei ymmärrettävästä syystä istahtanut, vaan sen paikan otti speksi, joka elää ja voi hyvin, etenkin pilkatessaan.

Hakuteosten mukaan tekstityyppi on kadonnut englanninkielisestä maailasta. Ehkä se määritellään toisin. Mark Twain kirjoitti suunnattoman määrän pakinoita ja alan todellinen klassikko on nyt melkein unohdettu O’Henry, jonka parhaat tarinat ovat loisteliaan lukukelpoisia edelleen. Ja mitä muuta P.G. Wodehousen kirjat oikeastaan ovat? Parhaatkin niistä, eräät Jeevesit ja ainakin kaksi Psmithiä, ovat hyvin löyhästi yhteen harsittuja tarinoita.

Ehkä päähenkilö on yksi määre. Siinä Jeeves kuin Mustapartainen mies tai Origon ”K”.

Ruotsissa herraspakina oli valtavan suosittu, ja nimi huipulta oli Kar de Mumma, joka kirjoitti 1922-1996 20 000 pakinaa. Kaikki julkaistiin myös kirjoina. Pakinoitsija kunnostautui suuresti myös revyyteatterin monologien ja sketsien kirjoittajana ja miellytti pohjattomasti Östermalmin everstinrouvia.

Arvovaltaiseen suomen kirjallisuus –teossarjaan pakinoista kirjoitti harvinaisen huonon selvityksen Hannu Taanila. Kuten voi arvata, hän unohti pakinan tyypillisimmän ominaisuuden, joka on hellyttävyys. Heti kun tuo lempeä ihmisrakkaus heilahtaa, siirrytään parodian tai satiirin puolelle. Taanila on itse juuri radiosatiirin mestari, tosin hiukan puuduttava, koska hänen painotuksensa ovat yhtä arvattavia kuin näiden everstinnojen suosikkien.

Kaipaisin tähän tuekseni kahta kirjasarjaa. Karisto julkaisi vuodesta 1934 vuotuissarjaa ”Hyvää yötä”; hetki lepoa kunnes nukutte. Toimittaja oli ensin käsittämätön V. Hämeen-Anttila ja sitten Martti Qvist. Toinen oli aikakauslehdentoimittajien liiton rahankeräysväline ”Lipeäkala”, joka ilmestyi aina jouluksi ainakin vuodesta 1928 nähdäkseni vuoteen 1960. Siinäpä oiva joululahja isälle, ellei sitten niin ikään toimittajien julkaisema ”Joulukärpänen” tai ”Arijoutsin joulupippuri”.

Koukossa oli aivan erinomaisia kirjoitelmia. Ei mikään ole niin hyvä kuin pakolla päkistetty tilapäiskirjoitus, kun asialla on ammattilainen. Näissä kokoelmissa on myös yllätyksiä, kirjallisuutta maailman huipulta, kuten Akutagawaa.

Seminaarinlehtori Samuli S. (Samuli Suomalainen) lienee ollut meillä ensimmäisiä puhtaan pakinan osaajia. Hän muuten suomensi Gogolia ja Turgenevia hienosti ja lienee tuonut suomalaisen lukijan ulottuville Jules Vernen, Paroni von Münchausenin ja Robinson Crusoen.

Esittäisin kaksi epäröivää vastaus pakinan kauhtumiseen. Yhteinen tai tunnistettava kokemuspohja näyttää olevan pakinan kasvualusta verrattuna esimerkiksi kolumniin, joka kallistuu yleisiin aiheisiin. Toiseksi Sainte-Beuven nimen mainitseminen antaa aiheen korostaa, että ihminen saattoi olla akateemikko ja professori ja vaikka mitä ja silti kirjoittaa hauskasti. Esseistit ottavat itsensä melkein aina aivan liian juhlallisesti, puhumattakaan poliittisista kirjoittajista. Sekä Koivisto että Kekkonen kirjoittivat pakinoita…

Suurin surma aiheutuu oudosta tarpeesta pysyä asiassa, vaikkei asiaa olisi. Viihdytystä ja lohtua tarjoavan kirjoituksen pettämättömiä tunnusmerkkejä on sama piirre kuin hyvän kaskun, yllätys.

Johdonukaisuus, asiallisuus ja tunnollisuus ovat kirjoittamiselle kuin hiekkaa lakereissa. Narskutus kuuluu kauan. Laakerit valittavat ja lukija narskuttaa hampaitaan.