Kyläily

Tänään asiani on tärkeä, kyläily.

Tietoverkkoa ja teknologiaa pelkäävät voivat olla osittain oikeassa. Ainakin kasvavien ihmisten on nykyisin helppo hautautua koneiden ääreen.

Itse en näe siinä erityistä vastaan – ellei se tapahdu ihmissuhteiden kustannuksella.

Jos jätämme sivuun pakolliset, rituaaliset merkkipäivät ja perhejuhlat, milloin kävitte viimeksi kylässä? Milloin teillä oli viimeksi ihmisiä vierailulla?

En pysty esittämään omalta kohdaltani mitään järkevää tietoa, koska laillisia, kenen tahansa todeksi tunnustamia esteitä on ollut liian paljon ja liian monta vuotta.

Tämä kesä oli hiukan erilainen. Tiettyä kyläilyä on esiintynyt. Mennessä olen jupissut, että en pidä visiiteistä, en pidä vieraista enkä varsinkaan ystävistä. Kotiin tullessa olen ollut joka kerta hyvilläni, että tuli mennyksi.

Voi olla, että isännöinti ja emännöinti vaatii kokemusta ja osaamista. Esimerkiksi talvella kuollut anoppini oli alan suvereeni mestari. Huushollipuoli on luonnollisesti työläs, jos on tulossa enemmänkin väkeä. Meillä on pidetty kotona parit merkkipäivät, joilla on ollut samanaikaisesti enemmän kuin 50 vierasta.

Sanon erinomaiseksi emännäksi ihmistä, joka osaa lisäksi kulkea vieraittensa keskellä vilpittömän kiinnostuneena tietämään, mitä kullekin kuuluu ja yhtä alttiini muistelemisiin ja tulevaisuuden toiveisiin. Parhaat kutsujen emännät ja isännät osaavat myös suhtautua lapsiin kuin ihmisiin. Heillä on myös kyky raaputtaa aina joukkoon kuuluvat ujostelijat tulemaan esiin kuorestaan. Kaikkein etevimmät osaavat harhauttaa myös minun kaltaisiani ihmisiä, joilla on syntinä olla suuna ja päänä seurassa. Meitä tällaisia viallisia sanotaan joskus hyviksi seuramiehiksi, vaikka totuus on päinvastainen. Olemme huonoja seuramiehiä.

Hyvä vierailu ja hyvä isäntäväki toimivat kuin loistava peruskoulun opettaja tai valmentaja. He saavat toisista ihmisistä esiin sellaista puhetta, että nämä yllättyvät itsekin.

Muistan täällä meillä pidetyt kestit, joiden aikana viisas kummitätini lohdutti surevaa, leskeksi jäänyttä pappia, lopulta käsiä kaulalla. Itse hän kauhisteli minulle, että miten hän, tavallinen akka, meni nyt sillä lailla puhumaan viisaalle papille, joka oli professorikin. Lohdutettu pappisystäväni soitti minulle seuraavana päivänä kysyäkseen tarkemmin, mikä oli tämän ihmeellisen viisaan naisen nimi, joka virvoitti häntä niin kuin ei kukaan.

Ellen nyt petä itseäni, mielestäni lapsuuteni kirkonkylässä riehuivat erilaiset seurat ja järjestöt, ja lapset saivat aina olla mukana ruinaamassa jotain makeaa suuhunsa. Lisäksi ihmiset tulivat ja menivät muuten vain, ilman aikojaan, tuttavapaikkoihin vaihtamaan tietoja ja ennen kaikkea juoruja. Raitilta tai kaupasta saatettiin kaapata mieluisa tuttava mukaan ja mentiin keittämään kahvit ja tarjoamaan, mitä sattui olemaan.

Tämä ei ole lupaus kutsua ketään käymään eikä uhkaus tulla. Jäin vain miettimään ja odotan kommentteja ja vastauksia. Tietääkseni ja luullakseni jopa monikymmenvuotiset työtoverit – miehet varsinkin – eivät aina edes tiedä, onko toinen naimisissa, onko lapsia ja missä päin kaupunkia asuu.

Liioin en tiedä, kuinka paljon perää on eräidenkin tuntemieni naisihmisten perusverukkeissa – ei ole siivottu, ei ole kuppeja, ei ole soivia vaatteita, eihän meille nyt ketään voi kutsua jne.

Sen tiedän, asiaa mietittyäni, että omat verukkeeni ovat pötyä – vieraat olisivat muka kranttuja, ronkkuisivat viinaa, jota ei ole tai eivät ymmärtäisi lähteä yllyttämättä kotiinsa.

Jutun kuvituksena koti (ei omani).