Jokijärveltä

Taivalkoski on satunnaisen kävijän silmään aivan Kalle Päätalon nimen ympärille varustettu. Kävijämääristä ei ole tarkkaa tietoa. Päätalo-museon eli Kallen kotitalon oppaana toimiva naisihminen mainitsee, että kun keksittiin parkkaus- eli pöllinkuorimiskilpailut, osanottajia oli 1500. ja hurjimmat harjoittelevat jo nyt seuraaviin kisoihin.

Mietin olisiko näistä kylistä nähtävyyksiksi ilman kaikkia niitä satoja tuhansia kirjoja.  Olisi, kirjailijalle. Eletyn elämän maku on vahva, mutta nyt se elämä alkaa tietysti olla ohi. Taivalkosken sähkölaitos patorakenteineen vaikuttaa vaatimattomalta, ellei ymmärrä, että runkoverkon rakentaminen alkoi vasta Imatran kosken valjastamiselle. Kirkonkylät valmistivat itse itselleen sähkön. Syrjäkylille sitä ei liiennyt.

Ajoimme Inkiän suuntaan, katsoimme Koston koulun, joka oli kaikesta huolimatta hyvin paikallaan, ja jatkoimme Kynsiperään. Soiden väreistä ei voi olla pitämättä. Laskin kuinka monta vuosikymmentä siitä on, kun olen tosissani soita kulkenut. On niitä kyllä monta.

Tässä mökissä ei ole sähköä. Blogi on ajatus lähettää kirkonkylästä samalla kun perehdymme tarkemmin Jalavan kauppaan  ja käymme katsomassa tarkemmin Päätalon, joka on todellisuudessa hyvin hoidettu kotiseutumuseo ja esineistöltään runsas ja varmaan myös Päätalo-keskusta, jonne kuuluu siirretyn Kallen työhuone eli kirjojen syntymispaikka.

Onneksi on Ikea. Illalla olisi tietysti ollut pimeässä vähän outoa, mutta tuossa on ikkunalla kolmekin Ikea-nimistä valokennolla toimivaa taskulamppua, kuulemme kaksi euroa kappale. Niiden välissä näkee keihästää suuhunsa jopa kuuluisia Kitkan muikkuja, naapurikunnan puolelta siis.

Suomessa ei taida olla vastaavia pyhiinvaelluskohteita kuin ”Pentinkulma” Linnan ympärillä, kohteita Sillanpään Hämeenkyrössä ja tietysti Aleksis Kiven Nurmijärvi.

Täällä on kuitenkin erikoisuutena oikeiden paikan- ja henkilönnimien käyttäminen. Hiltu-Jakin perillisiä eli Hiltusia asuu Jokijärven vastarannalla ja kirjoista tuttujen sukunimien käyttäjiä taitaa olla ABC-huoltoaseman kahvila puolillaan.

Päätalo ei varmaan tehnyt tuota ratkaisua hyvällä. Hänen elämänsä Taivalkoskella sotien jälkeen kunnan rakennusmestarina oli kirjoista päätellen huomattavan epämiellyttävää. Hullun pojan asema yhteisössä ei kummasti  kohene, vaikka olisi lukenut itsensä melkein herraksi.

Päätalon kirjat ja niiden maisemat, Taivalkoski, Kiestinki, Siiranmäki ja Messukylä eivät ole idyllejä. Hänen kirjojana on arvioitu kovin psykologisesti, koska siihen on toki aihetta. Se on jäänyt huonolle huomiolle, että hän kuvasi yhteisöjä laveammin ja tarkemmin kuin kukaan toinen.

Kaikki Päätalon kirjat ovat sotakirjoja. Mikään ei ollut helppoa. Aina oli vaanimassa, sekä näennäisen rauhan että sodan aikana, nopea kuolema tai sitäkin nopeampi häpeä.

Kirjojen maisemassa vasta käsittää, miten poliittisia ne ovat. Puolueisiin liittyviä kannanottoja niissä on vähän mutta sitä enemmän perittyä asemaa ja perittyä kovuutta huonompia ja etenkin toisia, toisenlaisia kohtaan.

Minä kovasti luulen, että Päätalon on nyt ajankohtaisempi kuin taloudellisen nousun vuosikymmeninä.

Ajatus tuli mieleeni, kun nyt satuin juuri käymään rikkaalla Lapualla ja olen tässä Taivalkoskella, jota ei ole vauraaksi kiitetty.

Teema on erilaisuus, toisenlaisuus, toiseus. Eheytyminen on haluttu nähdä kirjallisuudessa ja ajattelussa  elämänohjelmana.

Eurooppa on integroitu eheytetty niin että se alkaa olla aivan rikki. Talous on elvytetty henkihieveriin. Yllättäen Taivalkosken ympäristö ja sen kouriin koskevaksi oletettu todellisuus on yhtä virtuaalista eli vain mieleen rakentuvaa kuin muukin todellisuus. Mutta täällä on kuitenkin Jaamantie, saunoja, aittoja ja talleja ja jo syksyllä tienvarsiin kerättyjä aurausmerkkejä, jotta elämä saa kulkea.

Pitkiä ajatuksia herättää kulkuyhteys etelästä. Kuusamo, kaikki sen golf ja pujotteluhiihto ja täysien ja tyhjennettyjen viinapullojen runsaus on todellinen vastakohta Taivalkoskelle, jonne lentokentältä ajaa alle tunnin. Mutta Kuusamopa onkin Helsingin eli euroopan etäpesäke, Taivalkoski ei.